Vihollinen linnoittautuu Raudun asemalle
Raudun rautatieasema tarjoaa puolustautujalle monta etua, jos vain on riittävästi väkeä asema-alueen miehittämiseen ja tarpeeksi aikaa sen varustamiseen. Meikäläisiltä puuttui kumpaistakin noista edellytyksistä. Rajalta peräydyttyään ennättivät he ennen vihollisen hyökkäystä pitää Raudun asemaa hallussaan ainoastaan yhden vuorokauden, eivätkä heidän 250 miestänsä riittäneet mihinkään niin suurella alalla.
Raudun asema on nimittäin hyvin suuri pinta-alaltaan. Se on aiottu Suomen tulliasemaksi valtavaliikenteiseksi suunnitellulla Pietarin–Vaasan oikoradalla, ja niinpä onkin sen avara ratapiha lähes kahta kilometriä pitkä. Sananmukaisesti on tullilaitosta sekä aseman virka- ja palvelusmiehistöä varten varattu suuri joukko tiilestä tehtyjä rakennuksia, jotka ovat enimmäkseen sijoitetut ratapihan Maanselän kylään päin antavalle länsisivustalle. Useita näistä rakennuksista oli Raudun taistelujen alkaessa jo valmiina, ja kun ne vielä olivat tällä puolen asema-alueelle asti ulottuvan metsikön sisässä, olivat ne aivan kuin varta vasten tehdyt asemalle linnoittautuvan vihollisen asumuksiksi, sairaaloiksi ja varastorakennuksiksi.
Itse mahtava asemarakennus oli vielä keskeneräinen, mutta oli siinäkin tiilimuurausta jo siksi korkealti, että se erinomaisesti kelpasi puolustautujain suojapaikaksi, eikä kuitenkaan kelvannut hyökkääjän tykistön maalitauluksi, kun sitä oli vaikea erottaa kaikenlaista rojua ja vajoja täynnä olevalta asema-alueelta. Asema-alueen eteläpäässä oli täysin valmiina suuri veturitalli. Se oli kyllä näkyvä rakennus ja siis alttiina asema-alueelle suunnatulle tykkitulelle, mutta kun taistelujen alkuaikoina meikäläisillä ei Raudussa ollut ensinkään tykistöä, sopi veturitalli oivallisesti vihollisen konekivääriasemaksi. Siitä käsin voi vallita koko asema-alueen eteläpäätä ja tehdä tyhjäksi kaikki sieltä päin tapahtuvat lähenemisyritykset.
Asema-alueen puolustuskelpoisuutta lisäsi vielä se, että siitä pohjoiseen molemmin puolin rataa aukeavat Haapakylän pellot ja niityt, joilla hyökkääjä ei voinut saada minkäänlaista suojaa. Itäpuolella, Raudun kirkonkylästä tultaessa on kyllä metsää, mutta tällä puolen on melkein pitkin pituuttaan korkea ratapenger, joten täältäkin hyökkääjän oli vaikea päästä asemalle.
Ainoa puoli, jolla maanlaatu on tasaisempaa ja metsäistä aivan asema-alueelle asti, on jo mainittu Maanselän puoleinen länsisivusta, eli se puoli, jolla useimmat valmiit rakennukset sijaitsivat. Tämä puoli olikin asema-alueen puolustuksen heikoin kohta. Näimme jo edellä, että juuri tältä puolen vihollinenkin teki hyökkäyksensä asemalle ja tuonnempana saamme nähdä, että tältä puolen meikäläisetkin vähäisistä voimistaan ja kehnosta aseistuksestaan huolimatta panivat monta kertaa vihollisen ahtaalle ja lamauttivat sen toisilla tahoilla tekemät rynnistykset.
Mutta edellä lueteltujen, valmiina tarjolla olevien etujen ja luonnon suoman puolustuskelpoisuuden lisäksi oli Raudun asemalla vihollisen käytettävinä vielä tavaton määrä muita apuneuvoja. Vapaussodan alkaessa olivat näet rakennustyöt asemalla parhaillaan meneillä, ja niiden suoritusta varten oli siellä monenlaatuisia työpajoja täydellisine teknillisine kalustoineen. Niinikään oli suuret määrät hiiliä ja polttopuita, kasoittain ratakiskoja, suuret varastot rautaa ja teräslevyjä sekä vihdoin toista miljoonaa irtonaista rakennustiiltä. Koko tämän suunnattoman tiilimäärän ja muut irtonaiset rakennustarpeet käytti vihollinen viipymättä asemiensa lujittamiseen. Se varusti varsinkin Maanselän puoleiselle sivustalle lujat juoksuhaudat, jotka olivat kauttaaltaan reunustetut tiilisuojuksella ja joihin sen lisäksi aina vähän matkan päähän oli rakennettu lujia konekivääripesiä. Asema-alueella olevien puisten rakennusten ja työpajojen seinät vuorattiin niin ikään miehen korkeudelta tiilellä. Vieläpä käytettiin tätä samaa menetelmää ratapihalla seisovien rautatievaunujenkin lujittamiseen, kun näitä vaunuja miehistön lukumäärän paisuessa suuremmaksi piti ottaa majoituspaikoiksi. Ja vihdoin ryhtyi vihollinen heti asemalle pesiydyttyään rakentamaan puolivalmiin asemarakennuksen toiseen päähän teräksistä tähystystornia, josta voi pitää silmällä laajalti ympäristöä ja ohjata tykkitulta siinäkin tapauksessa, että jouduttaisiin asemaalueelle täysin saarroksiin.
Kaikkien näiden varusteiden suoma turva olisi tietenkin ollut vain toisarvoista laatua, jos meikäläisillä olisi ollut käytettävissään kohtalainen määrä tykistöä. Mutta kun sitä ei ollut alussa ensinkään, ja kun vihollinen sen lisäksi kokemuksesta tiesi muunkin aseistuksemme olevan aivan alkeellisinta laatua, niin voi se Raudun asemalle pesiydyttyään hyvällä syyllä pitää asemaansa siellä voittamattoman lujana.
Varustustöissään Raudun asemalla teki vihollinen kuitenkin yhden virheen, joka loppujen lopuksi koitui sille kohtalokkaaksi. Tämä virhe oli siinä, ettei se heti meikäläisten Mäkrälle peräydyttyä tai edes seuraavana päivänä tullut perässä. Silloin olivat meidän vähäiset voimat miltei hajoamistilassa ja ilman ampumatarpeita, joten viholliselle ei olisi ollut konsti eikä mikään näiden väsyneiden miespoloisten karkottaminen Mäkrältä ja koko Raudun aseman lähistöltä. Ja silloin olisi viholliselle yhdellä iskulla auennut tie Kiviniemeen asti jotenkin selväksi. Se olisi voinut, Raudun asema oivallisena tukikohtanaan, ryhtyä sotatoimiin Ala-Vuoksen rintamalinjan murtamiseksi, ja ties miten silloin olisi käynyt.
Kuten sanottu, ei vihollinen kuitenkaan seurannut heti perästä. Se innostui Raudun aseman herraksi päästyään noihin edellä kuvaamiimme varustustöihin niin perin pohjin, että jätti meikäläiset pariksi kolmeksi päiväksi kokonaan rauhaan. Nämä kolme päivää olivat riittävän pitkä aika uhkaavan tilanteen pelastamiseksi.
Tällä välin olivat nimittäin Antrean päämajasta lähetetyt Kiviniemeen Raudun taisteluja johtamaan insinööri Kehvola ja jääkäriluutnantti, nykyisin kapteeni Strömberg. Niin ikään oli sieltä ja täältä saatu haalituksi jonkin verran apuvoimia, jotka oitis toimitettiin Kiviniemestä Mäkrälle sikäläisiä, melkein hajoamistilassa olevia joukkoja tukemaan.
Eikä vain tyydytty Mäkrän miehityksen lujittamiseen. Sen lisäksi miehitettiin Leinikkälän järven eteläpäästä kaakkoon oleva Leinikkälän kylä sekä edelleen samassa linjassa oleva Raudun kirkonkylä, joten meikäläisten asemat tulivat kulkemaan kaaressa sulkien viholliselta kaikki Vuokselle päin johtavat tiet. Kun vielä oli lähetetty Mäkrältä vähäinen vartiojoukko siitä lounaaseen olevaan Orjansaaren kylään, niin huomaamme karttaa tarkatessamme, että meikäläisten asemat muodostivat jotenkin täydellisen puoliympyrän Raudun asemalle linnoittautuneen vihollisen eteen.
Jos meikäläisillä olisikin ollut voimia hiukan runsaammin, jotta kaikki nämä laajalla alalla olevat asemat olisi voitu miehittää ja varustaa kyllin vahvasti, niin olisi meidän asemamme Raudussa ollut horjumattoman luja. Meikäläisillä oli nimittäin se etu puolellamme, että oli runsaasti liikkuma-alaa, runsaasti takana olevia teitä, ja voimien siirtely paikasta toiseen oli siis verrattain helppoa.
Vihollisella ei Raudun asemalla mitään näitä etuja ollut. Runsaslukuisine tykistöineen ja muine raskaine varuksineen se oli jo sidottu rautatiehen, eikä sillä ollut edes käytettävissään maanteitä, joiden turvin se olisi päässyt meikäläisten asemia kiertoliikkeellä uhkaamaan. Ilman hyviä teitä taas vihollinen, jonka päävoiman muodostivat paksulumisilla metsämailla liikkumiseen kokonaan tottumattomat venäläiset sotilaat, oli kykenemätön liikkumaan.
Viholliselle ei näin ollen jäänytkään muuta toimintamahdollisuutta kuin koettaa Raudun asemalta käsin tekemillään hyökkäyksillä murtaa meikäläisten puolustuslinjat Leinikkäläjärven seudulla. Hyökkäystensä tukena sillä oli kyllä lujat asemansa ja runsas tykistönsä, mutta siltä puuttui liikuntavapautta, joten se ei kyennyt täydessä mitassaan käyttämään edukseen suurta ylivoimaansa. Se oli kuin olikin jo alusta pitäen joutunut Raudun asemalle säkin pohjalle, se oli kuin häkistään lentoon yrittelevä jättilintu, joka ahtaiden häkin seinien vuoksi ei saanut tarpeeksi ilmaa siipiensä alle. Vain raa’alla ylivoimallaan ja suurilukuisella tykistöllään se voi panna meikäläisten puolustuskyvyn kovalle koetukselle, mutta se pani sen aina samoilla paikoilla kykenemättä tekemään juuri minkäänlaisia yllätyksiä. Yksistään tämän ansioksi onkin luettava, että meikäläiset alkuaikoina vähälukuisine voimineen ja kehnoine varustuksineen kykenivät pitämään puolensa moninkertaista ja oivallisesti varustettua ylivoimaa vastaan.
Tiukalle se kyllä sittenkin otti monta monituista kertaa seuraavien kahden viikon aikana. Useasti näytti jo täydellinen perikato olevan edessä, mutta hammasta purren pinnistettiin viimeiset voimat ja aina sentään viime tingassa saatiin vihollisen hyökkäysvoima murretuksi. Kaiken hyvän lisäksi täytyi meidän pian Raudun rintaman puolustusvoimat jakaa ja lähettää niistä huomattava osa Valkjärvelle, jonne vihollinen myös tulvasi Kivennavalta käsin helmikuun loppupäivinä. Tähän hyökkäykseensä ryhtyi vihollinen juuri sen vuoksi, ettei se Pietarin–Raudun radalta käsin mitenkään päässyt kiertämään meikäläisten Raudussa olevia asemia. Se koetti silloin tehdä kiertoliikkeensä kauempaa ja muodostaa näin ollen Raudun sivustarintaman Valkjärvelle.
Tämä ei kuitenkaan oikein ottanut onnistuakseen, sillä Valkjärvelle tuovat vihollisen etappitiet olivat verrattain pitkät. Niiden lähtökohtana oli Pietarin–Viipurin rautatie ja täytyi sieltä hevosilla taivaltaa yli puolensadan kilometrin. Näin ollen jäikin Raudussa ja Valkjärvellä toimivien vihollisvoimien yhteys hyvin hölläksi ja enemmän satunnaiseksi. Pian myös jättivät venäläiset, jotka koko ajan muodostivat Raudussa taistelevien vihollisten ydinvoiman, Valkjärven rintamaosan melkein yksistään suomalaisten punikkien huostaan. Venäläiset kammosivat näet, kuten jo edellä huomautimme, pitkillä hevosteillä liikkumista.
Yhtäkaikki vaati Valkjärven rintamankin puolustaminen melkoista huomiota, vaikka siellä rehkivätkin vihollisen puolella suomalaiset oppipojat, itsensä venäläisten mestarien kohdistaessa koko ajan tarmonsa ja päähuomionsa Raudun rintaman murtamiseen. Meikäläisillä oli kuitenkin se etu puolellamme, että niin hyvin Raudun kuin Valkjärven taistelujakin voitiin mukavasti johtaa Kiviniemestä käsin, jossa molempien rintamaosien etappitiet yhtyivät.
Tässä selonteossa ei ole aikomukseni ruveta Valkjärven tapahtumia sen tarkemmin seuraamaan. Kajoan niihin vain silloin tällöin, mikäli varsinaisen aiheen käsittely sitä ehdottomasti vaatii. Mutta palatkaamme vihollisen hommiin Raudussa.