SEURAKUNTAELÄMÄ
Raudun seurakunta
Seurakuntaelämä Raudussa oli ainakin yli 500 v. vanhaa. Varhaisempina aikoina, pitäjän kuuluessa Venäjän vallan alaisuuteen, oli seurakuntaelämän muoto ollut kreikkalaiskatolilainen, kuten Venäjälläkin. Mutta kun ruotsalaiset Stolbovan rauhanteossa v. 1617, saivat pitäjän hallintaansa, voimistui samalla myös luterilaisuus paikkakunnalla. Ruotsalaiset papit, joista ensimmäinen astui virkaansa v. 1625, tekivät voimaperäistä työtä luterilaisuuden hyväksi. Kr.kat. väestöä vaadittiin, jopa pakkokeinojakin käyttäen, liittymään uuteen uskontoon. Paljon kr.kat. väestöä oli niihin aikoihin siirtynyt rajan taa. Suomesta siirtyi uutta, luterilaista väestöä paikkakunnalle, ja pian oli luterilaisuus saavuttanut ylivoiman. Viime vuosisadan loppupuolella oli pitäjän asukkaista enää vain noin 1/5 kr.katolilaisia, ja noin 4/5 luterilaisia. Tämä suhde säilyi suunnilleen myös kuluvan vuosisadan alkupuolella, seurakuntien loppuun saakka. Raudun seurakunnan väkiluku viime vuosisadan loppupuolella ja kuluvan vuosisadan alkupuolella vaihteli 5000 hengen vaiheilla.
Kirkot, pappilat, hautausmaat
Varhaisempina aikoina oli Raudun luterilaisen seurakunnan keskuspaikka sijainnut Raudunkylässä. Siellä Kirkkojärven ja Puumina-lammin välisellä alueella ovat olleet aikaisemmat kirkot, pappila ja hautausmaa. Ensimmäinen puukirkko oli rakennettu 1600-luvun alkupuolella, ja se oli sijainnut Kirkkojärven luoteispuolella olevalla pienellä kummulla. Se oli saanut toimia rauhassa lähes 100 vuotta, kunnes kasakat sen, 1700-luvun alkupuolella, jossain rajakahakassa polttivat. Kohta tämän jälkeen oli uusi puukirkko rakennettu Kirkkojärven pohjoispuoliselle kummulle, sinne jo aikaisemmin perustetun hautausmaan viereen. Hautausmaa sijaitsi kummun ylimmällä kohdalla, ja sen ympärille oli rakennettu kiviaita. Tämä toinen kirkko oli sijainnut hautausmaan välittömässä läheisyydessä, siitä Kirkkojärvelle päin. Tämä kirkko tuhoutui sodassa 1800 luvun alkupuolella. Näiden aikaisempien kirkkojen koosta ja muodosta ei ole tarkempia tietoja, eikä valokuviakaan. Puukirkkojen tuho on ollut niin täydellinen, että vuosisatoja myöhemmin on, paikkoja voitu kyntää, ja tällöin on todettu vain vähäisiä raunioiden jäännöksiä. Mutta hautausmaa, kiviaitoineen ja parine muistokivineen oli sen sijaan säilynyt nykypolven nähtäväksi. Hautausmaan vieressä ollut Iso-Pappila on rakennettu myöhemmin. Samalla paikalla on aikaisemmin ollut myös seurakunnan papin vaatimaton asunto.
Seurakunnan asutuksen vähitellen laajentuessa Leinikylään, Mäkrälle ja Orjansaareen päin, jäi Raudunkylällä tähän asti sijainnut seurakunnan keskuspaikka vähän niin kuin asutuksen toiseen laitaan. Tällöin heräsi kysymys uuden kirkon rakentamisesta sellaiselle paikalle, joka olisi enemmän pitäjän keskellä. Varikselan kylä havaittiin olevan keskeisempi paikka, ja monien eri tahoilta tulevien teiden risteyksessä. Maanlaatukin oli siinä tasaista ja kuivaa hiekkamaata, joten se hyväksyttiin uuden kirkon rakennuspaikaksi. Vuonna 1823 valmistui Varikselan kylään iso puukirkko, ja seurakunnallinen keskuspaikka siirtyi vähitellen sinne. Kirkon ympärille järjestettiin uusi hautausmaa, ja se ympäröitiin kiviaidalla.
Seurakunnan väkiluvun lisääntyessä, oltiin pakotetut ottamaan toinen pappi seurakunnan palvelukseen. Hänen asunnokseen rakennettiin toinen pappila, lähelle Varikselan kylää. Tätä pappilaa sanottiin Mustilanmäen pappilaksi. Kirkon ympärillä ollut hautausmaa täyttyi pian ja uusi hautausmaa järjestettiin noin 200 metrin päähän kirkosta pohjoiseen päin, Tikatsun petäjikön reunaan. Sen kolme sivua ympäröitiin kiviaidalla, neljännen sivun jäädessä vapaaksi, odottamaan hautausmaan laajentumista. Tämä laajentuminen toteutuikin 1920 luvulla. Hautausmaa aluetta lisättiin tällöin noin puolella entisestään. Iso puukirkko Varikselan kylässä sai toimia rauhassa lähes 100 vuotta. Vuoden 1918 sodassa se tuhoutui urkuineen ja muine kallisarvoisine omaisuuksineen. Sen jälkeen laajennettiin lähellä ollutta pitäjäntupaa rakentamalla siihen uusi osa. Tämä pitäjäntuvan uusi osa sai toimia kirkkona useita vuosia, kunnes vuonna 1926 valmistui palaneen puukirkon tilalle uusi kirkko punaisesta tiilestä. Se oli hieman pienempi kuin edeltäjänsä, mutta se oli muuten käytännöllisempi ja ajanmukaisempi. Kellotapuli, joka puukirkon aikana oli ollut erillisenä rakennuksena, sijoitettiin nyt tämän uuden tiilikirkon torniin. Kirkossa oli uudet urut, ja oli se aistikkailla maalauksilla koristeltu. Sen yhteydessä oli tilava seurakuntasali, ja alhaalla kellarit. Tämän uuden tiilikirkon toimiaika jäi vielä lyhyemmäksi kuin aikaisempien puukirkkojen. Vain alun toistakymmentä vuotta kesti sen toimiaika. Talvisodassamme, joka alkoi 30.11.1939, se tuhoutui. Vain suuri rauniokasa jäi osoittamaan paikkaa, jossa se oli ollut. Kaikki Raudun seurakunnan kirkot ovat siis tuhoutuneet sodissa. Se puhuu vaikuttavaa ja järkyttävää kieltään rajan kansan, Raudun seurakuntalaisten aikaisemmista, vuosisataisista vaiheista.
Raudunkylällä ollut Iso Pappila oli seurakunnan kirkkoherran virkatalona, ja Mustilanmäen pappila kappalaisen virkatalona. Molempien pappilain yhteydessä olevat maatilat kuuluivat niissä kulloinkin asuvien pappien hallintaan, heidän palkkaetuihinsa. Seurakuntalaiset saivat aikaisemmin suorittaa pappiensa palkkoja myös työllä, tekemällä papin päiviä näiden virkatalojen mailla. Kaksi pappia oli seurakunnan palveluksessa ainakin yli 200 vuotta. Vasta vuonna 1925 seurakunta säästäväisyyssyistä lakkautti kappalaisen viran, ja koko seurakunta jäi yhden papin varaan. Mustilanmäen pappilasta, joka oli lähempänä kirkkoa, tuli tällöin kirkkoherran virkatalo. Tämäkin pappila tuhoutui talvisodassa.
Raudunkylässä ollut Iso Pappila kaikkine rakennuksineen, ja sen yhteydessä olevat, yli 30 hehtaarin laajuiset pellot, myi seurakunta v. 1936 Raudun kunnalle. Kunta järjesti talosta kunnalliskodin. Aikaisemmin oli seurakunnan maista otettu huomattavia osia asutustarkoituksiin. Mutta vielä Ison Pappilan kaupan jälkeenkin jäi seurakunnalle, yli 30 hehtaarin peltoala ja myös hyvää, ensiluokkaista metsää noin 600 hehtaaria. Seurakunnan taloudellinen asema on ollut hyvä. Siitä esimerkkinä voidaan mainita, että viimeisen sodan johdosta menetetyn omaisuuden korvausta anottiin v. 1944 hintojen mukaan noin 14 milj. markkaa. Kun valtiovallan tarkoituksena oli lopettaa seurakunta, ei korvausta kuitenkaan myönnetty yhtään. Myös pitäjäntupa lisärakennuksineen tuhoutui talvisodassa. Ainoatakaan seurakunnan omistamaa rakennusta ei jäänyt pystyyn. Hautausmaatkin muistomerkkeineen, ja kiviaitoinaan kärsivät perusteellisen hävityksen.
Vuonna 1942 rakennutti seurakunta väliaikaisen kirkon ja papin asunnon Mustilanmäen pappilan virkatalon maalle, entisen palvelijain ja työväestön asunnon paikalle. Tämän uuden rakennuksen toisessa päässä oli avara sali, jota käytettiin kirkkona, ja rakennuksen toisessa päässä oli papin asunto. Tarkoitus oli, että kun myöhemmin rakennetaan oikea kirkko ja pappila, jäisi tämä rakennus muihin tarkoituksiin, vaikkapa pappilan työväestön asuttavaksi. Tämä rakennus oli siis tavallaan kuudes ja viimeinen seurakunnan kirkko. Senkin toimiaika jäi kovin lyhyeksi, vain vajaaksi kahdeksi vuodeksi.
Papiston ja kirkonpalvelijain palkat
Papiston ja kirkonpalvelijain palkat suoritettiin aikaisemmin, työllä, viljalla, voilla ja lihalla. Työ suoritettiin papiston virkatalojen mailla. Pienemmät talot olivat velvolliset tekemään työtä, eli ”papinpäiviä”, päivän tai kaksi vuodessa, suuremmat talot enemmän. Viljaa ja voita oli myös vuosittain suoritettava sen mukaan kuin lait ja asetukset määräsivät. Näiden tuotteiden kokoamistilaisuuksia, eli ylöskantoja järjestivät papit vuosittain virkataloissaan, joten tuotteet tulivat suoraan aittoihin ja varastoihin. Kansa nimitti näitä suorituksia ”aprakan” maksuksi. Jos talossa sattui perheenjäsen kuolemaan, oli papistolle luovutettava hieho tai lammas, mutta jos isäntä tai emäntä kuoli, oli annettava lehmä. Muut kirkonpalvelijat saivat viljassa palkkansa. Vasta v. 1920 jälkeen siirryttiin täydelliseen rahapalkkaukseen.
Kirkonkellot
Vanha tarina Raudun kirkonkellosta kertoo, että kirkon ollessa Puumina lammen rannalla kirkonkello sodan syttyessä upotettiin lampeen, että se säilyisi viholliselta. Mutta kun sitä rauhan tultua ryhdyttiin ylösnostamaan, ei sitä kuitenkaan enää löydetty. Oliko vihollinen sen löytänyt ja ottanut, vai oliko mutapohjainen lampi sen vetänyt syvyyksiinsä, sitä ei kukaan tietänyt. Lammin vettä oli tämän jälkeen käytetty lääkkeenä monenlaisissa sairauksissa.
Pieni kirkonkello katosi tuntemattomalla tavalla v. 1918 sodan aikana. Noin 10 vuotta myöhemmin se löytyi kovin salaperäisellä tavalla. Herätyksen tuulet puhalsivat silloin. Eräänä syksynä vietettiin rukousviikkoa. Joka ilta oli kirkossa jumalanpalvelus, ja aina oli kirkko täynnä kansaa. Eräänä tällaisena iltana ilmestyi pieni kirkonkello eteisen akkunalle. Se tunnettiin kyllä Raudun kirkonkelloksi, mutta miten ja mistä se oli akkunalle ilmestynyt, oli kaikille arvoitus. Todettiin vain, että ihme oli tapahtunut. Kun seurakunta oli jo hankkinut uudet kellot, ei tätä löytynyttä enää tarvittu. Se lahjoitettiin lähetystyön hyväksi Afrikkaan, jossa se todennäköisesti vieläkin kutsuu mustaihoisia sanan kuuloon. Vuonna 1941 löytyi Raudun kirkonkello Liippuan kylästä, riippumassa kahden pylvään varaan kiinnitetyssä poikkipuussa.
Hautausmaiden hoito
Hautausmaat olivat pyhiä paikkoja, joita hoidettiin huolella ja hartaudella. Heinäkuun ensimmäinen sunnuntai oli jokavuotinen vainajien muistopäivä. Siihen mennessä hautausmaat lähiympäristöineen puhdistettiin ja kunnostettiin huolellisesti. Hautausmailla toimitettiin silloin vakavahenkinen muistojuhla. Vuoden 1930 jälkeen kiinnitettiin hautausmaiden hoitoon aivan erikoista huomiota. Niistä teetettiin kartat ja ne kunnostettiin perinpohjin. Käytävillä jaettiin ne eri osastoihin. Käytävät hiekoitettiin ja niiden varsille istutettiin pensasrivistöjä. Sankarivainajien muistomerkkien hoitoon kiinnitettiin suurta huomiota. Kauniit kukkarivistöt ympäröivät näitä kesäisin. Seurakunnan kaikilla hautausmailla lepää useamman kymmenentuhannen vainajan tomu.
Seurakunnallinen opetus- ja valistustyö
Seurakunnan papisto harjoitti voimakasta opetus ja valistustyötä seurakuntalaisten keskuudessa. Jokapyhäisen kirkkopalveluksen lisäksi järjestettiin hartaustilaisuuksia eri puolilla pitäjää. Rippikouluissa annettiin perusteellista uskonnon opetusta varttuneemmalle nuorisolle. Kiertokouluissa ja pyhäkouluissa opetettiin nuorempaa polvea. Opetus- ja valistustyössä oli paljon maallikoita papiston apuna, puhujina sekä kiertokoulujen ja pyhäkoulujen opettajina. Jokavuotisilla kylänlukusilla kuulusteltiin vanhoja, keski ikäisiä ja nuoria. Varmaan tämän voimaperäisen valistustyön ansiosta olivat rautulaiset yleensä harrasta uskonnollista väkeä. Kirkossa ja muissa hartaustilaisuuksissa käytiin ahkerasti. Usein oli kirkko ääriään myöten täynnä väkeä, osan jäädessä ulkopuolellekin. Huomattavin muistissa oleva kirkollinen tilaisuus oli viimeisen kirkon vihkiäistilaisuus 4.7.1926. Noin 4000 henkeä laskettiin silloin olleen liikkeellä, ja vain osa siitä mahtui silloin kirkkoon. Suurin osa täytti kirkon ympäristön ja kuunteli toimitusta avonaisten ovien ja akkunain kautta. Piispa Kaila saarnasi silloin 118 psalmin johdolla. ”Tämä on Herran portti: vanhurskaat käyvät siitä sisälle” … ”Tämä on se päivä, jonka Herra on tehnyt” … Voimakas sana sattui sydämiin, ja nostatti kyyneleet monen kuulijan silmäkulmaan. Voimakas virren veisuu täytti saarnan jälkeen lähitienoon. Kanttori J. H. Kososen johtama kirkkokuoro lauloi edellä mainitussa, sekä muissakin kirkkojuhlissa. Eri aikoina johtivat kirkkokuoroja myös kansakoulun opettajat.
Muut toimihenkilöt
Paitsi pappeja, oli seurakunnan palveluksessa vuosisatojen kuluessa paljon muitakin toimihenkilöitä. Kaikkien heidän nimiään ei enää tunneta, eikä heidän leposijansakaan ole enää tiedossa. Siellä entisen Raudun seurakunnan tuhotuilla ja hyljätyillä hautausmailla he lepäävät, odottaen ylösnousemuksen suurta päivää. Mutta niiden toimihenkilöiden nimet, jotka vielä ovat nykypolven muistissa, mainitsemme tässä. Lukkarina oli 1800 luvun lopulla ja 1900 luvun alussa Mikko Ryyppö, useita vuosikymmeniä. Kun kirkkoon hommattiin urut, v. 1898 seuduissa, ja lukkari ei ollut perehtynyt soittamiseen, otettiin urkuriksi J. H. Kosonen. Hän hoiti tointa useita vuosikymmeniä, ensin yhdessä Ryypön kanssa, ja myöhemmin yksinään. Vain lyhyemmän ajan, v. 1919-20 seuduissa oli hänen paikallaan kanttori urkurina Marjokorpi. Kosonen sai myöhemmin dir. cantus arvonimen ja on hän nykyisin siirtynyt eläkkeelle. Kirkkoväärtin ja suntion toimet oli aikaisemmin yhdistettynä ja 1800-luvulla hoiti niitä mm. Juho Mentu. Hänen jälkeensä toimet erotettiin. Kirkkoväärtiksi tuli Tuomas Kuparinen ja suntioksi Samuli Valkonen. Nämä hoitivat näitä toimiaan useita vuosikymmeniä, viime mainittu aina toimen loppumiseen saakka.
Kirkkoväärtin, eli kirkonisännöitsijän toimeen tuli 1925 kaupp. Matti Kiesiläinen ja hänen jälkeensä 1936 taloll. Albert Pulakka. Vuodesta 1944 lähtien on tointa hoitanut Armas Loponen. Seurakuntasisarina v. 1920 jälkeen toimivat diakonissat: Helmi Virolainen, Maria Kojo ja Martta Tukiainen. Päätösvalta seurakunnan asioissa kuului monille eri toimikunnille. Aikaisemmin kirkonkokous valitsi seurakunnan luottamushenkilöt eri toimikuntiin ja myönsi toimikunnille tili ja vastuuvapauden. Myöhemmin tuli kirkkovaltuusto päättämään näistä asioista. Kirkkohallintokunta hoiti seurakunnan taloudelliset asiat. Virkatalolautakunta huolehti papiston virkatalojen hoidosta. Kirkkoneuvosto oli papiston tukena kirkollisissa asioissa, seurakuntatyössä. Myöhemmin, 1940 lähtien kaikki nämä toimi- ja lautakunnat lakkasivat ja niiden tilalle tuli Kirkkohoitokunta.
Raudun seurakunnan viimeiseen kirkkovaltuustoon kuuluivat seuraavat henkilöt: Puheenjohtajana rovasti P. I. Salo, sekä jäseninä taloll. Ville A. P. Pietiäinen, liikemies Mikko Lius, taloll. Jalmari Koskinen, taloll. Jalmari Pehkonen, liikemies Matti Partanen, kunnankirjuri Reino Heinonen, taloll. Hannes Ihalainen, taloll. Antti Siitonen, taloll. Juho Ihalainen, taloll. Matti Loponen, kanttori J. H. Kosonen ja kunnallislautak. esimies Matti Pulakka. Kirkkohallintokunnan jäseninä noin vuosina 1930-39 toimivat Juho Kerminen, J. H. Kosonen ja Ville J. P. Pietiäinen. Sihteerinä oli Hannes Ihalainen. Kirkkohoitokuntaan 1940 tulivat Juho Kerminen, J. H. Kosonen ja Matti Partanen. Lisäksi kuului siihen puheenjohtajana seurakunnan pappi. Myöhemmin tapahtui tämän kirkkohoitokunnan kokoonpanossa pieniä muutoksia. Raudun seurakunnan päättäjäisjuhla pidettiin Mikkelissä 26.12.1949. Seurakunnan toimiajaksi jäi 325 vuotta.
Raudun seurakunnan papiston historiaa
Raudun luterilaisen seurakunnan varhaisimmasta papistosta on säilynyt joitakin hajanaisia tietoja, mutta siitä, kuka on ollut seurakunnan ensimmäinen luterilainen pappi, ei ole mitään merkintöjä tavattavissa. Kun v. 1617 solmitun Stolbovan rauhan jälkeen luterilaisen kirkon toiminta Karjalan Kannaksen seurakunnissa tehostui erittäin merkittävästi, on luultavaa, että myös Raudun väestön keskuudessa alkoi luterilaise.m uskon levittäminen pian mainitun rauhanteon jälkeen entisestään voimistuneena.
Ensimmäinen nimeltä mainittu kirkkoherra (kirkkoherran arvonimenä tähän aikaa oli pastori; kirkkoherra nimeä on alettu käyttää paljon myöhemmin) on ollut Andreas niminen pappi, josta tiedetään vain se, että hän on ollut Raudun kirkkoherrana 1631. Vuosina 1640-1651 on kirkkoherrana toiminut Jöran Laurinpoika, jonka vaiheet muuten ovat tuntemattomat. Seuraavan kirkkoherran, Samuel Ulvikin, toimiaikaa ei tiedetä. Hänen mainitaan olleen aikaisemmin Sakkolan kappalaisena. Seuraava tiedossa oleva kirkkoherra Johan Thoranius on ollut Raudun kirkkoherrana 1683-1705, mitä ennen hänen tiedetään olleen Muolaan kappalaisena.
Johan Thoraniuksen ollessa kirkkoherrana syttyi Suuri Pohjan sota, joka Isovihan muodossa heitti synkät varjonsa ei ainoastaan Kannaksen seurakuntien vaan koko Suomen ylle. Thoraniuksen kuoltua seuraakin Raudun seurakunnan elämässä lähes kaksikymmenvuotinen jakso, jolloin seurakunnassa ei ole ollut vakinaista sielunpaimenta. Virkaa hoiti silloin väliaikaisesti mm. Henrik Schyttenius, Liperin kappalaisen poika, jonka täytyi paeta sodan jaloista Liperiin, missä hän kuitenkin joutui vihollisen vangiksi ja vietiin vankeuteen Käkisalmeen. Vapaaksi päästyään hän vuosina 1724-1752 oli vakinaisena Raudun kirkkoherrana. Mainittakoon, että hänen Henrik niminen poikansa oli sittemmin Pietarin suomalaisen seurakunnan pastorina (kirkkoherrana).
Schytteniuksen seuraaja, Johan Fredrik Pomoell, joka tuli Raudun kirkkoherraksi heinäkuussa 1754, kuoli jo seuraavana vuonna. Aikaisemmin hän oli toiminut Viipurissa koulun opettajana sekä Parikkalan kappalaisena. Vuoden 1755 joulukuussa tuli Raudun kirkkoherraksi Pyhäjärven kirkkoherran poika Johan Strandman, joka toimi sitten Raudussa kuolemaansa asti, lokakuuhun 1782. Strandmanin kuoltua hoiti kirkkoherranvirkaa varapastori Anders Hasselström, joka oli tullut Raudun kappalaiseksi 1771. V. 1785 hän astui vakinaisena kirkkoherranvirkaan, mutta kuoli jo samana vuonna.
Seuraavaksi kirkkoherrakseen rautulaiset saivat kokeneen koulumiehen, Kristian Sehvindt’in, joka tultuaan maisteriksi Turun yliopistosta toimi koulualalla puolentoista vuosikymmentä ja astui Raudun kirkkoherranvirkaan 1788 sitten, kun hänet samana vuonna oli vihitty papiksi. Raudun kirkkoherrana hän toimi kuolemaansa saakka, vuoteen 1801. Sehvindtin jälkeen oli kirkkoherrana vain vuodenpäivät Jakob Schroeder, joka jo 1803 muutti kirkkoherraksi Viipuriin. Vuosina 1804 1827 oli kirkkoherrana Jakob Åkerstedt, joka oli tullut Raudun kappalaiseksi 1792. Hän sai 1788 varapastorin arvon ja 1817 rovastin arvon. Åkerstedt oli Kaukolan kappalaisen poika. Turussa opiskeltuaan oli hänkin toiminut koulualalla Rautuun tuloonsa saakka. Samoin papin poika oli seuraavakin kirkkoherra, Wilhelm Löfberg, kotoisin Lappvedeltä. Toimittuaan sekä koulun opettajana että seurakunnissa, mm. Joutsenossa ja Käkisalmessa, hän tuli Raudun kirkkoherraksi 1828 ja kuoli siinä virassa 1836.
Löfvergin jälkeen tuli 1837 kirkkoherraksi Kaukolan kappalainen Fredrik Peronius. Hänen kuoltuaan 1843 kirkkoherraksi nimitettiin seuraavana vuonna Adolf Lyra, joka kuitenkin kuoli jo 1845 ehtimättä astua uuteen virkaansa. Jo seuraavan vuoden alkupuolella kirkkoherraksi tuli Karttulan kappalaisen poika Jakob Zitting, joka toimi siinä virassa 18 vuotta. Hän sai varapastorin arvon 1840 ja rovastin arvon 1856. Raudun kirkkoherrana ollessaan hän kuoli 1864. Vuosina 1855-1881 kirkkoherrana oli Anders Gustaf Hahl, joka aikaisemmin oli ollut Johanneksen kirkkoherrana ja saanut 1852 varapastorin arvon. Seuraavan kirkkoherran, Karl Vilenin, joka oli kirkkoherrana vuosina 1882-1892, monet nyt elävät rautulaiset vielä muistavat. Samoin on vielä useampien rautulaisten muistossa seuraava kirkkoherra Adam Järveläinen, joka tuli kirkkoherraksi 1893 ja kuoli siinä virassaan 3.6.1922. Raudun seurakunnan viimeinen vakinainen kirkkoherra, rovasti Paavo Ismael Salo (kirkkoherrana 1.5.1924-1.5.1944), siirtyi 1.5.1944 Tammelan seurakunnan kirkkoherraksi saatuaan 1940 rovastin arvon tunnustukseksi Raudussa suorittamastaan työstä. Hänen kirkkoherrankautensa Raudussa onkin pisimpiä koko Raudun seurakunnan yli 300-vuotisessa historiassa.
Raudun seurakunnan kirkkohoitokunta 23.4.1944.
Vasemmalta J. H. Kosonen, Matti Partanen, Paavo I. Salo, A. Pulakka ja J. Kerminen
Kirkkoherranviran lisäksi on Raudun seurakunnassa jo varsin varhain ollut myös kappalaisenvirka, jonka ensimmäisenä hoitajana mainitaan vuodelta 1705 Anders Strandenius. Isovihan jälkeen alkaa kappalaisten sarja 1731, jolloin virkaan astui Georg Christierni Awenarius. Hän oli virassa vuoteen 1741. Seuraavat kappalaiset ovat: Johan Äkerblom 1742-1746, Karl Molanden 1746-1769, Anders Hasselström 1771-1785, Jakob Johan Fabritius 1786-1792, Jakob Åkerstedt 1792-1804, Anders Johan Hasselström 1804-1854, Karl Johan Antell 1858-1876, Frans Karl Otto Vilhelm Vinter 1879-1897, Joel Siikanen 1900-1907, Erland Pispala 1907-1913, A. Kytö 1914-1920, Viktor Heinikainen 1922-1925.
Paitsi edellä mainittuja vakinaisia pappeja on seurakunnassa ollut runsaasti ylimääräisiä papinviran hoitajia, joista 1800-luvun alusta lähtien näkyvät seuraavat merkinnät: A. J. Hasselström 1803-1804, B. H. Hasselström 1806-1826, Karl Gröhn 1827-1830, K. G. Paren 1836-1838, K. A. Nysten 1838-1839, P. M. Forsblom 1843-1845, G. Bäckström 1845-1847, V. V. Peronius 1848, F. Dahl 1849, G. E. Bjöhrn 1850-1850, K. J. Johnsson 1863-1866, F. F. Relander 1864-1867, K. F. V. Forsten 1867, K. A. E. Antell 1871-1879, K. Helen 1892-1893, V. Heinikainen 1922-1924, P. I. Salo 1920, A. E. J. Tani 1920-1922, J. A. Kuusisto 1922. Viimeisen vakinaisen kirkkoherran, rov. P. I. Salon siirryttyä toiseen virkaan kirkkoherranvirkaa hoiti pastori Viljo Kalervo Liukkonen 1.5.1944-1.2.1947, jolloin kirkkoherranviraston sijoituspaikkana oli Pieksämäki. Kirkkoherranviraston tultua siirretyksi Mikkelin Tuomiokapituliin on kirkkoherranvirkaa hoitanut 1.2.1947 alkaen tämän historiikin kirjoittaja, tuomiokapitulin notaari, pastori Heimo K. K. Kortesniemi oman virkansa ohella.
Raudun seurakunnan yli 300 vuotisen historian aikana moni pappi on ehtinyt rautulaisia palvella. Missä määrin nämä sielunpaimenet ovat saaneet osakseen rakkautta seurakuntalaistensa taholta ja toisaalta millä mielellä nämä papit ovat saaneet toimia seurakuntalaistensa keskuudessa neuvonantajina, varoittajina, rohkaisijoina ja lohduttajina, näkyy omalla tavallaan siitä, että lukuun ottamatta seurakunnan viimeistä kirkkoherraa, joka seurakunnan alueen jäätyä rajan taakse joutui etsimään itselleen uuden työpaikan Jumalan valtakunnan vainiolla, vain yksi ainoa vakinainen Raudun kirkkoherra on siirtynyt siitä virasta toiseen virkaan. Yli kolmen sadan vuoden aikana kaikki muut Raudun kirkkoherrat ovat palvelleet seurakuntaansa aina siihen saakka, kunnes kunkin vuorollaan on ollut aika laskea päänsä lepoon ja jättää paimenvirkansa vastuu, sen ilot ja murheet, toisen kannettavaksi.
Jumalanpalvelus Raudun kirkon raunioilla juhannuksena 1943
Juhannusaamu Raudussa 1943 valkeni kirkkaana ja auringonpaisteisena. Osa seurakuntalaisia oli saanut luvan palata rakkaille kotitantereilleen, ja saanut kokea jälleennäkemisen riemun. Miehestä mieheen, ja naisesta naiseen oli kulkenut läpi pitäjän rovasti Salon lähettämä viesti: Juhannuksena pidetään jumalanpalvelus kirkon raunioilla! Siksi riensivät kaikki, nuoret ja vanhat, ken vain liikkumaan kykeni, kohti kirkonkylää. Kellon lähetessä kymmentä, olikin useihin satoihin nouseva joukko koolla kirkon raunioiden vieressä. Tuttavat tervehtivät toisiaan. Katseltiin rauniokasaa, jossa joku vuosi sitten oli ollut komea tiilikirkko, mutta nyt vain soraa ja tiilimurskaa.
Auringon polttavasta paisteesta siirryttiin raunioiden vieressä olevaan metsikköön. Istuttiin nurmelle kuusten ja koivujen varjoon. Täällä, vuosisatoja vanhalla kalmistolla, toimitti rovasti Salo muistorikkaan ja vaikuttavan jumalanpalveluksen. Hetki oli historiallinen, harras ja mieltä ylentävä. Menneet sukupolvet lepäsivät nurmen alla, siinä missä nykypolvi istui. Tulevaisuudesta antoivat aavistuksen ylhäältä ilmasta kuuluvat lentokoneiden surinat ja tykkien jyrähtelyt. Usein ne säestivät virren veisuuta ja papin saarnaa. Salo oli yleensä hyvä saarnamies, mutta tänä Juhannuksena olivat hänen sanansa erittäin sattuvia, ja vaikuttavia. Hän puhui Jumalan johdatuksesta kansojen ja yksityisten ihmisten elämässä.
Ei kuulunut silloin kellojen kumahtelua, ei urkujen soittoa. Yksinkertainen, koruton palvelus lämmitti ja rohkaisi uupuneita ja masentuneita ihmismieliä. Vaikutti ehkä enemmän kuin ulkonaisella komeudella toimitettu jumalanpalvelus. Kolehtihaavina toimi silloin tavallinen hattu, eikä sitä tarvinnut turhan tähden kuletella, vaan se täyttyi reunoja myöten. Jumalanpalveluksen päätyttyä palasivat ihmiset takaisin kotipaikoilleen eri puolille pitäjää, monien puutteiden ja ankaran työn pariin.