Rajan vartiointi
Ennen v. 1918 ei raja Raudun asukkaille tuottanut sanottavaa hankaluutta. Venäjälle sai mennä ja sieltä tulla aivan tavallisella, paikkakunnan nimismiehen antamalla henkilöllisyystodistuksella, eli passilla. Ja kyllä rautulaiset silloin rajan takana kävivätkin. Valtateiden varsilla, Raasulissa ja Sirkiänsaaressa olivat tullit liikennettä valvomassa. Rajaviskaali ja tullivartijat olivat siviiliviranomaisia, joiden huolena oli rajan vartiointi ja tavaroiden tullaus.
Myöhemmin 1918 jälkeen katkesi luvallinen rajaliikenne kokonaan, ja tullivartijoiden tilalle tuli vähitellen sotilaita ja heihin’ verrattavia raja vartijoita. Rajan sulkeutuessa katkesi osa asukkaiden elinjuurista. Raja muuttui uhkaavaksi ja tuhoa ennustavaksi kuin kuoleman kuilu. Pelolla ja vavistuksella sitä lähestyi, jos se oli pakko tehdä, mutta mieluummin pysyi siitä syrjässä. Eipä ihmekään. Olihan rajasta tullut, paitsi kahden valtakunnan välinen, myös kahden erilaisen yhteiskuntajärjestyksen välinen raja. Paitsi salakuljettajia, jotka suuren voiton himossa, henkensä uhalla uhmasivat rajan vaaroja, ei tavalli nen kansalainen sitä lähestynytkään. Rajavartiostoa olikin jokaisessa rajakylässä, Vepsassa, Kopolassa, Kärsälässä, Raasulissa, Huhdissa, Sirkiänsaarella ja Korleella huolehtien rajan vartioimisesta, ja estäen sivulliset sitä lähestymästä.
Rajalla sattui joskus pieniä kahakoita rajavartijain ja salakuljettajain, jopa Suomen ja Venäjän rajavartijainkin välillä. Eräässä kahakassa menetti rajavartija Huhtamäki henkensä. Hänen toverinsa pystyttivät hänelle muistomerkin Raasulin tullin lähelle.
Eräs rajan ylittäminen
Tämä tapahtui Raasulissa, keväällä 1916. Hiitolan-Raasulin rataa rakennettiin. Meitä oli useita Raasulin kylän asukkaita, sekä kylässä majailevia rautatien työläisiä, jotka kävimme töissä Venäjän puolella. Oli määrä ylittää raja maantietä pitkin ”sastaavien” kohdalta, mutta kun se teki väärää muutaman kilometrin, niin usein oikaisimme rajan yli rakennettavan radan kohdalta. Työmaamme Venäjän puolella kun oli vain muutama sata metriä rajasta, jopa joskus aivan rajan vieressä.
Meitä oli silloin 6-henkinen joukko, kun eräänä aamuna työhön, mennessämme oikaisimme suoraan. Maasto oli melkein aukeata, näköala hyvä, eikä mitään epäilyttävää näkynyt. Ylitimme rajan onnellisesti, mutta oltuamme noin 50 metrin päässä siitä Venäjän puolella, nousi edessämme pensaan takaa pystyyn aseistettu santarmi, joka pyssyään ojentaen meitä kohden ärjäisi äkäisenä: ”Stoij”. Pysähdyimme hämmästyneinä, ja santarmi komensi meidät marssimaan edellään ”sastaavaan ”. ”Sastaavaan, sastaavaan”, käski hän.
Ei siinä meillä auttanut muu, kuin marssia tietä pitkin pyssymiehen edellä, Venäjän puolen rajavartioon ”sastaavaan”. Täällä majaili sotilaita, santarmeja, sekä näiden päällystöä. Sellaisen joukon tulo aiheutti hieman hälinää vartiossa. Kuului venäjänkielistä puhetta, jota emme ymmärtäneet. Meidät vietiin ensin vartioston päällikön luo, joka istui pöydän takana. ”Ahaa. Tsuhnat!” sanoi hän. Enempää meitä tutkimatta sanoi hän: ”Valksaareen, Valksaareen ja viittasi pois”.
Saman päivän iltapuolella lähti pari sotilasta kuljettamaan meitä jalan maantietä pitkin ohi Unimäen, Kurenmäen, Korkeamaan ja Sahanotkon kautta Lempaalaan. Täällä yövyimme eräässä talossa. Eräs iso tupa tyhjennettiin meitä varten. Siihen saimme majoittua. Emme päässeet uloskaan muuten kuin sotilaan saattamana. Olimme jo kovin väsyneitä pitkästä kävelymatkasta. Syötyämme ja juotuamme, talon väki järjesti ne meille pyynnöstämme maksua vastaan, heittäydyimme pitkäksemme kuka minnekin ja nukuimme kohta.
Aamulla sangen varhain meitä lähdettiin kuljettamaan edelleen Valkeasaarta kohti. Kaikkiaan oli Raasulista Valkeasaareen matkaa noin 50 kilometriä, ja Lempaala oli suunnilleen puolivälissä. Kaksi sotamiestä lähetettiin nytkin meitä saattamaan, toinen ratsastaen hevosella ja toinen kanssamme jalan kulkien. Matkalla he kuitenkin ratsastivat vuorotellen. Me sen sijaan saimme koko matkan kulkea jalan. Eipä ihme, että vanhin joukostamme, lähes 60-vuoden ikäinen mies, alkoi väsyä ja vaati usein lepäämään. Meitä saattaneet sotilaat kohtelivatkin meitä ystävällisesti ja antoivat levätä milloin vain halusimme. Istuimme siis joskus levähtämään tien laitaan, ja poikkesimme tien laidassa olevissa taloissa, saamassa maitoa ja muita virvokkeita.
Lepohetkinä saattajamme sotilaat, omaa kieltään puhuen ja käsillään viittoen tolkuttivat meille ajatuksiaan. Huomasimme heidänkin olleen äkäisiä santarmille, joka meidät oli aiheettomasti pidättänyt. Jalat olisi sietänyt iskeä poikki santarmilta, joka oli aiheuttanut meille tällaisen pitkän, aiheettoman jalkamatkan, tolkuttivat sotilaat meille.
Tehdessämme näin jalkapatikassa matkaa Valkeasaaren asemaa kohti, johtui mieleeni, että siellä oli tunnettu Raasulin kylän mies, Simo Paukkunen rautatiekirjurina. Viimeisessä levähdyspaikassamme kirjoitin hänelle kirjeen, jossa selostin aiheetonta pidätystämme ja tuloamme Valkeasaareen. Pyysin hänen toimenpidettään, että meidät ensi tilassa vapautettaisiin ja päästettäisiin kotiimme. Kun sitten saavuimme asemalle, jätin kirjeen eräälle rautatieläiselle pyytäen häntä toimittamaan kirjeen osoitteessa mainitulle henkilölle.
Asemalla meidät johdettiin erääseen lähellä olevan huvilan eteiseen ja käskettiin siinä odottamaan. Tuskin oli tuntiakaan kulunut, kun Simo Paukkunen saapui meitä tervehtimään. Se oli meille kaikille mieluinen yllätys. Kyllä te varmasti kohta pääsette vapaiksi, sanoi hän. Menen heti puhumaan tämän aseman komendantin kanssa. Kohta ottikin komendantti meidät kuulusteluun. Hän oli venäläisen everstin pukuun pukeutunut ja kuulustelu tapahtui tulkin avulla. Meille selostettiin voimassa olevia asetuksia ja määräyksiä rajan ylittämisestä ja vartioimisesta. Olimme tehneet pahoin, kun olimme menneet yli luvattomasta paikasta.
Mutta, sanoi eversti, koska olitte vain työpaikalle menossa, eikä asiaan sisälly mitään poliittisia vaikutteita, kuten täällä tunnettu kirjuri Simo Paukkunen on todistanut, niin te saatte tämän rikkomuksenne anteeksi, jos lupaatte vastaisuudessa kulkea määrättyjä teitä yli rajan. Lupaatteko sen? Lupaamme, vakuutimme jokainen.
Olette siis vapaita, ja saatte mennä minne haluatte, sanoi eversti. Kiitimme ja lähdimme. Lepäilimme ja kuljimme jalan Lempaalaan. Täältä otimme postihevoset, ja parivaljakolla ajoimme komeasti Sahanotkon, Korkeamaan, Kurenmäen ja Unimäen kautta Raasuliin, ohi molempien ”sastaavien” aina kauppias Myöhäsen pihaan saakka. Tässä erosimme, ja kukin lähti kotiinsa tai majapaikkaansa. Kolme työpäivää oli meiltä näin, santarmin liian virkaintoisuuden vuoksi kulunut hukkaan.