Muistoja Sirkiänsaarelta
Jo pelkkä nimikin, Sirkiänsaari, saa kyynelhelmen vierimään silmäkulmasta meiltä, jotka olemme kasvaneet sinne kiinni aivan sydänjuuria myöten. Sinne seitsemän lammen väliselle kunnaalle, olivat esivanhempamme jo satoja vuosia sitten asettuneet asumaan. Siellä karhujen kanssa kamppaillen, kaskea poltellen, ja hiekkaisia kennukkeita kyntäen, raivasivat he elintilaa itselleen ja meille. Sirkiänsaari kuului lahjoitusmaihin, josta piti tehdä raskaita päivätöitä (ropottii) Korleen hoviin.
Muistitietojen mukaan, noin 200 vuotta takaperin asuivat siellä Kiurut, Oravat, Suikkaset, Pyöttiöt, Pietiset, Köningit, Sorvalit ym. Vasta noin 70-80 vuotta sitten, niin sanotun isojaon jälkeen alkoi kylämme hahmottua nykyiseen muotoonsa. Jokaiselle lohkaistiin jaossa oma pelto, niitty, ja metsäpalsta, varallisuuden ja maksukyvyn mukaan.
Niin kuin Pietarin valot syksyisenä iltana kajostivat kaakkoiselta taivaan rannalla, samoin vaikutti tämän suurkaupungin elämä koko kannaksen, ja myös Sirkiänsaaren kylän elämään. Kylän halki johti maantie, ohi rajalla olevien Suomen ja Venäjän tullien, aina Pietariin saakka. Tämä tie oli ennen vuotta 1917 ahkerassa käytössä. Kaupankäynti Pietarin kanssa oli vilkasta. Varsinkin kesän aikana meni sinne kaupaksi kaikki, mitä metsästä, pellosta ja karjasta irti sai. Korvasienet, (mörskyt) tatit, marjat, yksinpä luudatkin (metlat) sinne kelpasivat. Maito ja kerma olivat varsin yleisiä vientitavaroita. Pietarista palatessa toivat rahtimiehet sieltä jauhot, ryynit, siemenvoin ym. elintarpeet, elleivät hairahtuneet ottamaan ”hartsuonassa” liikoja lämmikeryyppyjä, jolloin kotiin tultaessa oli reen pohjalla vain ankaraa kohmeloa poteva, tyhjäkukkaroinen, ärtyisä mies.
Vasta 1918 jälkeen, rajan sulkeutuessa, alkoi myös Sirkiänsaarella voimakas maatalouden nousukausi. Nyt ei ollut enää luottamista Pietarin antimiin, vaan oli perheen toimeentulo otettava omasta maasta. Ja osoittautui oikeaksi sananparsi, ”oma apu, paras apu”. Nyt alkoi vesiperäisille maille ilmestyä ojia. Peltoalaa raivattiin lisää, missä vain suinkin oli siihen sopivaa maata. Vanhat luonnonniityt kynnettiin viljelykselle, ja kohta alkoivatkin Viisjoen ja Pienenojan mätyt kasvaa jussikon sijasta kylvöheinää ja kauraa. Alkuperäisten maataloustyökalujen tilalle tuli hankinoja, niitto ja puimakoneita.
Rakennukset olivat jo toinen toistaan kauniimpia, suurimmalta osaltaan maalattuja. Puu ja kasvitarha oli useamman talon ympärillä, näkipä kuusiaitojakin asuinrakennuksen ympärillä. Viimeinen kyläkuvamme näytti jo melko sievältä. Kotien sisäpuoli näytti yhtä sievältä. Lattiat oli maalattu, matot lattialla, verhot akkunoissa, liinat pöydillä, ryijyt seinillä ja raanut sänkyjen peitteenä.
Mielestäni arvokkainta oli se, että kylässä oli oma henki, joka yhdisti naapurit toisiinsa. Yhteisiä olivat surut, yhteisiä ilot. Yhdessä autettiin toinen toisiamme. Sirkiänsaren Marttaseuran 10-vuotisrunossa 1935 sanottiin sattuvasti, että ”puuhakas Pusan Aune, aina auttava hädässä, sanomassa selvät sanat”. Kenellä oli lehmä kipeä tai kenelle odotettiin haikaran vierailua, hän turvautui Aunen apuun.
Tätä kylän henkeä kuvatessani, omistan hiljaisen hetken jo poisnukkuneiden, Hilma-tädin ja Pekkolan Paapon muistolle. Hilma-tädin kauniin kodin ohi pääsi harvoin livahtamaan, ilman ettei hän huutanut kahville. Aina hänellä oli jokin neuvo tai opettavainen sana sanottavana.
Kukapa ei muistaisi Pekkolan Paapon vakaata ja korutonta olemusta. Hän ei koskaan hairahtanut muodin houkutteleville teille. Näimme hänet aina löysässä puserossa ja pitkässä, ympäripoimutetussa hameessa. ”Tämää” sanoi Paapo, ”jokaisen pittää pyssyy omas säävyssää.” Uskonnollisille puhujille olivat hänen kotinsa ovet aina avoinna.
| Nimi Sirkiänsaari mielessäin niin kaunihisti helää. Siellä mieleni usein harhailee ja menneissä muistoissa elää.Siellä paitaressuna temmelsin, ja juoksin piennarta pitkin. Siellä kauneimmat haaveeni haaveilin ja pettyneet toiveeni itkin. | Hiljaisin hetkin vieläkin, sinne muistojen siltoja hiivin. Niitä muistoja tuulet ei tuiverra, niihin juuret on kasvaneet kiinni.En repiä voi, en tahdokkaan, niitä muistoja syömmestäin vielä. Ne kallehin aarre on matkallain, kulkiessani elämän tiellä. |