Syksypäivän päättyessä,
talveksi jo taipuessa,
illan pitkän pimetessä,
hämärähän häipyessä.
Läksi pulskat puhemiehet,
nuo on kosijat komiat,
pitkävirsut on vireät.
Ajelulle yölliselle,
matkalle on myöhäiselle.
Orhi valjaihin varattu,
puikkoloihin pujotettu,
sekä aisoihin ajettu,
silattu on suitsiloihin.
Hepo korskui kartanolla,
kuoputteli katoksen alla,
tallin eessä tanssitteli.
Hirnui kammarin kohalla,
pihaportin pieluksella.
Reki vällyillä varattu,
huopasilla huoliteltu.
Hirventaljanen takana,
saahkan perän peittehenä.
Vaskinen on vempeleessä,
kalkkalo on käyräsessä,
kulkunen kumajamassa,
herkeästi heläjämässä.
Tulipa tuvasta miestä,
kaaloi kaksi kammarista,
ukkoja oven takoa,
uksen kautta urohia,
kosjomiehiä komeita,
pitkävirsuja vireitä.
Simo setä sorja, suora,
hetkuva kuin heinä, nuora.
Puhemieheksi pätevä,
haastajaksi hallitseva.
Ei ole kieli kippurassa,
eikä suunsa supukassa.
Puhe juoksevi jokena,
puikkelehti purosena.
Toinen on setä totinen,
tavoiltansa on tasainen,
miettiväinen mieleltänsä.
Junu setä on jurompi,
vanha setä vaiteliaampi.
Minnepäin miehet menossa,
kunne ukot kulkemassa?
Tuonne miehet on menossa,
komiat on kulkemassa,
kosiomatkalle komiat.
Kysymähän kyläsestä,
tavoitella talosesta,
Neittä nuorta neuvotella,
morsianta maanitella,
hauskannäköistä hakea,
soreata suostutella,
kosiskella kassapäätä,
lepytellä lettipäätä.
Miehen nuoren nuorikoksi,
avioksi ainaiseksi,
naiseksi Paavon pojalle,
toveriksi Topiaalle.
Paavo saatteli Simoa,
joudutteli Juhanata,
veresteli veljiänsä,
omaisiansa opasti,
onnen matkalle manasi,
kosjoretkelle komensi,
sulhasmatkan suunnitteli.
Veljet retkahti rekehen,
samosivat saahkasehen.
Orhi pystyhyn ojensi,
kahen jalan karkaeli.
Virstan heitti helppoisasti,
matkan vinhasti vilitti.
Juoksi jo mäen matalan,
kiiti alas Kikkamullin.
Taakse jäi tiheä Tikatsu
meni ohi metsä jylhä,
suuri korpi Sumpulaisen.
Takana jo kirkko kiilui,
kellotapuli kumotti,
tuolta Määttäsen mäeltä,
Saarisillan seutuvilta.
Sinne suistui Sunikkala,
keikahti jo Keripata.
Vakkila jäi vasemmalle,
Kylmäjokikin katosi,
myllyn sulku suilahteli.
Viijen risti jo vilahti,
teitten haara häämöitteli
ukkojen uhotessa,
veljeksien veistäessä,
puheen lastuja leveitä,
sanasia sattuvia…
Saapuivat sukutalohon,
kartanohon kaukaisehen.
Loimi viskattiin visusti,
tasoiteltiin taitavasti,
selkähän hevon hikisen,
kupehille vaastokyljen.
Tuli tuttavat tupahan,
astelivat arkisehen.
Hyvän illan ilmoittivat,
tervehyisensä tekivät,
kyselivät, pyytelivät:
Saisko sijoa talosta,
penkin päätä pirttisestä,
jakkua jalan levoksi,
ikämiesten istuimeksi.
Talon väki vastaeli,
sanat suopeat saneli,
lauhkeaiset lausutteli:
Talo vieraille varattu,
kulkijoille kunnostettu.
Miesten tupahan tulla,
vierahina viivytellä.
Käykäätte kamarin perälle,
perätuvan penkkilöille.
Riisukaatte riikineenne,
vähentäkää vaattehenne,
turkit päältä päästäkäätte,
naulahan ne nakatkaatte,
koukkuhun kohentakaatte.
Jopa istuvat isännät,
ukkomiehet uhoavat,
kamarissa kaskuavat,
puheia puottelevat.
Valmistuessa varien
savutessa samovaarin.
Simo poistui porstuahan,
erkani esitupahan.
Turkkiansa tuntemahan,
vaatettansa valvomahan.
Siinä kotvan kopeloitsi,
hetken sormilla hapuili,
käsillänsä kaivaeli.
Jopa löysi löyettävän,
eroitti jo etsittävän,
haettavansa jo havaitsi.
Sieltä pujotti putelin,
kohotteli kolmitähen,
loivakaulaisen käsitti.
Aika riensi rattoisasti,
hetket kilvaten kuluvi.
Tarinoilla täytettynä,
pyöristettynä puheilla.
Kieli heltyi herkemmäksi,
suu lämpeni sulaksi,
norrikupin nostamana,
tyytinkin tulistamana.
Poski pyörähti punalle,
silmä hiukan sikkuralle.
Taitava talon isäntä,
leikin laskija leveä,
puheen pirteän pitäjä.
Alkoi varsin vaatiella,
sekä kiusaten kysyä,
vastausta varmistella:
Millä asjana ajatte,
kulla tiellä kulkenette?
Pyytänette porsahia,
vaatinette vasikoita,
hiehoja himoannette,
putrikoita puistanette.
Parissaksi parisniekan,
saalihiksi sikasaksan.
Siitä ukot suutahtavi,
puhemiehet puhkeavi.
Simo suunsa suoristavi,
sana-arkkunsa avasi,
lippahansa lonkottavi.
Sanat suorat saattelevi,
luvut lupsakat lateli,
kysyjälle kuulutteli:
Tulimme tyttöä talosta,
kassapäätä kartanosta.
Tästä suuresta suvusta,
katoksesta korkiasta.
Annin teiltä nyt anomme,
neion potran pyytelemme.
Illan ihastuttajaksi,
sekä päivän paisteheksi.
Ko’in on koristajaksi,
ilojen iloitsijaksi,
sekä surun suorijaksi.
Ikuiseksi ystäväksi,
puolisoksi on pojalle,
toveriksi Topiaalle.
Taattopa tuohon tokasi,
iso varsin vastaeli:
Neito ei sanoin saatavana,
lausehin luvattavana,
korukielin kosittavana,
vierahalle vietävänä.
Mitä lunnaiksi lupaatte,
vastineeksi valmistatte?
Virkkoi Juhana jurosti,
setä vanha vastaeli:
Meillä ei köyhästi kosita,
kihlata ei kitsahasti.
Tänne ei tultu tyhjin käsin,
köyhin antimin kulettu.
Kätensä povehen pisti,
sormet taskuhun soritti.
Lahjat sieltä luiskahutti,
korut etehen kohotti,
pöyän päälle pyörähytti.
Siinä vitjat vilahteli,
ketjut kultaiset kimalti,
Sormukset somasti vieri,
leppoisasti leikitteli.
Silkkihuivit hulmahteli,
koruliinaset livahti.
Emo kiitti kihlasia,
maammo laatulahjasia.
Isokin myönsi myhäillen,
hyviksi ne hymähdellen.
Emo aatoksen esitti,
taatto puheen purkaneeksi:
Tyyrättäne ei tytärtä,
Annia ei annettane,
suorahan sutosen suuhun,
kanneta karhun kitahan.
Oman mielen mittomatta,
ajatuksen arvomatta.
Kutsui tyttösen tuvasta,
kassapäisen katsomahan.
Oisko mieli miehelähän,
ajatus anoppilahan.
Tuli tyttö tutkimahan,
neito nuori näkemähän,
lahjuksia laskemahan,
kihloja kimaltelevia,
soreoita sormuksia.
Silitteli silkkihuivit,
sekä liinaset levitti.
Kiersi ketjut kaulallensa
kultavitjat kulmillensa.
Rinnoillensa ne ripusti,
vartalollensa valutti.
Vaan ei sormusta varannut,
kultarengasta kokenut,
sormehen ei sovittanut.
Riisti ketjut rinnoiltansa,
kultavitjat kaulaltansa.
Silkit vierahat valutti,
ohuilta olkapäiltä.
Siihen sanoopi sanasen,
aukaiseepi ajatuksen:
Pieni lintu lentämähän,
hento liioin liitämähän,
pesästä pyrähtämähän.
Lapsi vielä lähtemähän,
kokematon kulkemahan.
Outo uusille oloille,
tuiki tuntemattomille.
Vielä ei mieli miehelähän,
halu sulhasen hakuhun.
Ensin on maammo maksettava,
emon kohlut kostettava.
Huolet on hyvän isoni
vaivat valtavanhempani…
Siihen taittuivat tarinat,
lopen loppuivat lorinat.
Kulki veljekset kotihin,
ajelivat alamielin.
Poissa on ponsi puheesta,
halu miesten haastelusta.
Maahan painunut on mahti,
puhe korskea kaonnut.
Tullessa kotitupahan,
käytäessä kammarihin,
Simo Paavolle pakisi,
viestit huonot vihjaeli.
Kun ei kihlat kelvannehet,
sormukset ei sopinehet,
sormehen tytön sorian,
neion kainon kaulasehen.
Sanan tuon on saatuansa,
viestit kehnot kuultuansa.
Saipa isä istumahan,
Paavali pysähtymähän,
vakaasti vaikenemahan,
ajaksi ajattelemahan.
Siinä hetken hervahtavi,
tuokion tuumoavi.
Nousi sitten notkeana,
ketteräisenä kohosi,
seisomahan selkenevi.
Kutsui pojan puheillensa,
esikoisen etehensä.
Saipa siitä jo sanoiksi,
lajitteli lausehiksi:
Neittä ei kiistoin kihlattava,
väkivalloin vallattava,
uhmamielin otettava.
Raastettava ei rahalla,
maksettava markkasilla.
Konsa hetkesi herääpi,
mielen laatu laukeaapi,
sukeutua sulhaseksi,
komistua kosijaksi.
Itse katso kaivattusi,
itse valvo valittusi.
Oman mielesi mukainen,
oman vartesi varainen.
Lähe itse löytämähän,
kanastasi katsomahan.
Lähe Luojasi lykyllä,
Armon Suuren auttamana.