Vain muistoissa sinusta laulaa saan,
vain muistoissa kuvaasi katsella saan,
kotiseutuni Rautu, rakkahin.
Kotiseutu, muistoista kallehin,
sun puoleesi aatokset palaa.
Kuvat viesteinä vuosien menneitten,
yhä muistojen kätköistä uudelleen,
sun tuovat luoksemme salaa.
Kuulen taattojen tarinain kertovan,
sukupolvien suuresta työstä.
Niinkuin auroin ja aattehin,
nuo sankarit sarkaisin vaattehin,
esiin astuvi kumpujen yöstä.
Kertoen menneitä muistojaan,
oli raskasta polku heidän.
Hikihelmet hersyen otsallaan,
he raatoi, raivasi kaskiaan,
ja söivät pettuisen leivän.
Vaan jälkeensä jätti he lauhemman maan,
ja korpea kuokitun alan.
Uus polvi kun uurasti vaollaan,
kylväen peltoon pehmeään,
sai jo helpommin leipänsä palan.
Näen pellollas täysin tähkäpäin,
suvituulessa tuutivan viljan.
Kuulen huminat lehtojen lempeäin,
kotikoivujen tarinat sielussain,
muistot kannelta soittavat hiljaa
Näen kyläsi kauniin kirkkoineen,
vierellä pyhän pellon.
Yllä kumpujen rakkaitten,
soi sävel tuttu, rauhainen,
pyhä sanoma huomenkellon
Siellä nurmessa kotoisen kirkkomaan,
rakkaamme lepäävät unta.
Yli kohtalon tuuli on kulkenut,
moni kesä syksyhyn vaihtunut
ja talvi tuiskunnut lunta.
Vaan muistoissa sinne kulkee tie,
pyhä paikka se meille on vielä.
Ja päivänä valkean toukokuun,
kun kansa kummulla kokoontuu,
me viivymme hetkisen siellä.
Kotiseutu, sun kuvasi vaihtunut on,
yli kaiken on kulkenut myrsky.
Kotipirtit, kirkot tuhoutuu,
vaan kauniina kasvaa muistojen puu,
sitä kaataa ei voi ajan hyrsky.
Nyt muistojen kuvias katsellaan,
ja muistojen laulujas laulellaan,
kotiseutumme Rautu, rakkahin.