Kaikellaine seuratoiminta entises Rauvus ol aika vilkasta. Ahkeras työn touhus vietetyn viikon jälkie etsittiin pyhäisin virkistystä eri yhistyksiin viettämist iltama- ja juhlatilaisuuksist. Vakavamman ja arvokkaamman ohjelman lomas esitettii niis useinkii satuja ja pakinoi. Niitä luettiin useimmin kirjoistt, mut paljon suosituimpii olliit omaperäist jutut, joistai nuapurin kommelluksist. Seuruavas muutama pätkä tälläisii, jossai rautulaisel seuratalol kerrotuist tarinoist.
Muistattaks työ meijän kyläst sitä Puakkisen Samulii? No jos kuka ei muista ni mie neuvon. Hänen mökkiise ol siel, ko männyö siint Rauvunkylän kansakoulult sin Metsäpirttii päi, sen Kupparin torpan sivutse, Kironotkon laitua myöt lähel Harakkakapijan suota. Siint kiäntyy tie Homalähtiel päi. Siint männiä iellie Syrriinsuon laitua myöt Ryörötkäl, siint Rapanotkuo ja Löyskänkujasii ylös, sit Näräs Matin alapuolitse sin Tijakkuo ja siint Savikkuo, ni siitko tulluo sen Jannunmiäjen piä1 ni siint ei uo enniä matkua ko sut sut. Jokahine rautulaine varmastkii tietiä minkäverran on sut sut. Jos kuka ei tiije ni mie sanon, jot en miekiä tiije, mut mie luulen jot se on sen verran, niinko ei yhtiä, mut on, kumminkii. Siin tienlaijas se ol Samulin mökki. Hyö assuit siin Marin kans ja ol asuniet jo kymmenii vuosii, hyväs sovus ja yhteisymmärrykses niinko vanhankansan pariskunnan kuuluukii assuu. Joskus sattu kyl semmosii pienii erehyksii ja ermielisyyksii ja Mar, sellane kipakan puoleinenko ol, pyrk vähä joskus Samulil rähisemmiäkii, mut ajankans ne asjat sovittii ja sattuniet erehykset antieks annettii. Kerrankii sattu sellane pien sanasota, ko Samul erehyksis kuato ne glauber-suolat vehnästaikinua, ko Mar käsk kuatamua hienosokerii. Siint Mar suuttu erinäisest, rupes haukkumua Samul parkua, sano jot senkii tolvana, nyt sie pilasit hyvän vehnäsen ja hukkasit ne glauber-suolat, mitkä ol hankittu vasikal, ko sen vatsa on kova. Samul yritti selittiä, jot kyl hiä syöp ne vehnäset, ko hänenkiä vatsuan ei olt oikein kunnos, mut Mar äräht jot sylen mie siun vatsalleis, tärkijämp se ois vasikan vatsa, vasikast kasvais parinvuuven piäst lehmä, mut siust vanhast ukonkomurast ei tule sen parempua, vaik sinnuu syöttäis voil ja vehnäsel. Sil viisii se Mar tiuskail ja rähis, mut Samul ei olt milliänkiä, sano vuo jot, tuo on niin siun tapaistais ja seuruavan päivän ei kumpanenkua enniä muistant koko juttuu ja elämä Samulin torpas kulk tuas entistä rauhallista ja sovinnollista latujuan.
Samallaisii ermielisyyksii nii ko Puakkise Samulil, sattu monel muulkii nuapuril nais viäjen kans. Kerron täs esmerkiks, miten Lopos Juakko joutu huonoi välilöi ämmiäsen kans nuost kananhoito kysymyksist. Juakko ol jo elänt sen Liisan kans erräitä vuoskymmenä ja viljelt sitä Autiomiäjen tillua, niinko oikeihe mualais ihmisiin pittiäkii. Elukkoi heil oll hevone, neljä lehmiä, sikaposso, puolenkymment lammasta ja kuus kannua. Niä kanat ol oikei hyvvii kannoi. Yks pien vika niis kyl ol, ko ne ei muniniet, mut muuten ne ol oiken hyvvii kannoi, niist ei paha ensimmäiseks alkujuan suant, eikä ne viel olliet kovin vanhoikua, nuoremmat lieks olliet täyttäniet kymmentäkkiä vuotta. Siint huolimatta, se Liisa ko ol sellane terhakka ja touhukas nais ihmine, ni hiä esitti Juakol jot nyt myö lisätiä tätä meijän kanakantua. Sano viel jot pannua tuo meijän mustankirjava kana hautomua ja mie lähen ottamua tuolt Kiiskin kanalast oikein rotumunnii jot suahua rotukannoi, mitkä munniit munan joka päivä. Mut Juakon miel ko tek kovast käymiä nuapur kyläs ja samal tiel kirkolkii siel osuuskaupan sainois sajul ja juttelemas vähän muihe ukkoloihe kans, ni hiä esitti, jot eiks hiä sais männä niitä munnii ottamua. Liisa suostu siihe ja varoitti kovast, jot muistakkii valita sellaist munat mist tulluo kana joka munast. No ainakii yks joka ainovast lupas Juakko ja läks matkua. Hiä käi ensin kirkol, joi sajut, toimitti pienii asijoi ja tulomatkal käi ottamas ne munat sielt kanalast. Mustankirjava kana pantä liävän nurkkua hautomua. Mieko näin Juakkuo siit muutaman viikon piäst ni mie kysäsin, jot mites käi, tuliks niist siu valitsemistais munist kymmenän kannua. Juakko ol kovast tuskasel piä1 ja äräht miul, jot ei sinneppäikiä. Mie sanoin jot no eihö tokkua käynt nii hullust jot tul kymmenän kukkuo. Sit Juakko vähän nauraht ja sano jot, ei ihan nii hullust käynt. Ei tultko yheksän kukkuo … se yks muna märkän siint ei tult mittiä. Kyl Liisa sit ol äkäne, sano Juakko. Rähis miul ja sano jot, opeta nyt nuo kukot munimua ko sellaist munat valitsit, tai jos et sua oppimua ni muni itse. Sillon Juakko sano suuttunehhie ja sano Liisal jot suu kii. Kumpuakua mie en yritäkkiä, eikä siint mittiä tuliskua, sil seliä ois luonnolakiloi vastaista. Mie sanoin Juakol jot olitpas sie kova mies ko nii jyrkäst kielsit. Juakko sano: sie et tunne meijän Liisua, sil jos antua vähänkiä peräks ni se ei lopu siihen. Tänä vuon mie oisin voint piässä ko oisin munint, mut ens vuon mie oisin voint joutuu hautomuakii, ja sitä mie en jouva. Vai mitä sie luulet? Luulet sie jot mie uon nii joutava, jottei miul uo muuta tärkijämpiä työtä, et mie jouvan kaheks kolmeks viikoks kananpesäl lamomua. Kyl miul on tärkijämpiikii hommii rähis Juakko ja ol melkei suuttunt miullekii vaik mie olin täs asjas melko vijaton. Mie katsoin viisuammaks lopettua koko kanajutun, enkä uokkua sen peräst sanallainkua mainint koko asiast. Eikä tuost uo kuulunt mittiä jot heil Liisankua kans ois olt mittiä suurempua suukoppuu. Soppiit kai koko jutun, niinko monta muutakii juttuu ol ennenkii sovittu.
Täs on nyt tult selviteltyy nuapurloin vastoinkäymisii, se ei uo oikein hyvä tapa, sil on sitä huonuo tuurii olt itselläinkii, mut se tahtuo olla nii, jot nuapurin virhiet huomatua mut omat unehutetua. Tasapuolisuuven vuoks kerron täs nyt par pientä juttuu omastakkii elämästäin. Ne tapahtuit siihe aikua ko Rautuu perustettii se muatalouskerho. Mie liityin kans siihen kerhuo ja piätin ruveta viljelemmiä lanttuu ja kualii. Sellaista piirakkalanttuu ja tavallista piäkualii. Mie osiin siemenet ja muokkasin muan, oikein hyvänpuoleisest mukkasinkii, niin lanttu, niinko kualmuankii. Nyt tapahtu kumminkii nii, jot lapset vaihtoit nuo siemenpussit ja mie kylvin nuo lantun siemenet kualmuahan ja kualin siemenet lanttumuahan ja sit käi nii jot lanttu alko teliliä piätä ja kual alko teliliä juurta. Neko ei kumpanenkua olliet tottuniet semmosii tekemiä ni ei niist kunnollista tult kumpaseltkua. Ei niist kualin juurist suant lanttupiirakkua, eikä niist lantun päist suant keitettyv kualkeittuo. Nuapurit pilkkasiit koko miun kerhotouhujain. Tua Puavoloisiin paimpoika sattu mänemiä siint sivutse ko mie nostin niitä kualiloi mis 61 tavallinen juuren törö. Hiä nauro ja sano jot katsoha, niis on revennäinen. Mie suutuin ja sanoin pojal jot sius on itsessäis revennäine. No, nii sanoinkii, mitä hiä tulluo pilkkuainua toisen vijattommii kasviloi. Mie mätin hyvin äkkiä kasvit kärrii ja vein sikkoin ettie. Hyvin ne niil kelpasiitkii, olkuo heis sit olt revennäine tai kasvajaine.
Seuruavan vuon miul ol vähän epäonnii tuol viljan viljelys puol. Myö viljeltii siihen aikua sellaista kuuskanttista otrua mikä ol nii paksukuorista, jot sitä ko kuoritti myllys ni se män kaik kuoriks siint ei puhtait jauhoi paljonkua suant. Sijat sitä kyl kiitteliit, mut emännät ol vähemmän tyytyväisii. Sen tähe mie yhtien kevväin vein yhen säkin niitä otrii Savotan myllyy ja kuoritin sekä sit kylvin ne siihen Mattilanmiäjen peltuo. Kirjassa sanotua jot mitä ihminen kylviä, sitä hiän myös niittiä. Nii mie käin uottelemmua jot nyt siin kasvua kuoretonta otrua. Mut kuinpas käi? Vaik mie uottelin viikko miärii, ni siihen ei noust ei orruan piippua. Tuo Virolais Simo män siint kerran sivutse ko mie päivittelin, jot mikä kumma ko otra ei nouse muan piäl. Hiä vuo naureskel ja sano jot sie uot taitant kylviä ne jyvät alassui, nii jot ne kasvuat nyt sin mua sissiäppäi. Mie sanoin Simol jot mie en heitä ainakua käy kiäntelemmiä. Seiskuot honkua miinnuu myöt. En mie uo tiän yhen otrasäkin kylvöksen varas, niin sanoin ja läksin kottii. Peräst mie kyl ajattelin jot mikä kumma ko ne ei itäniet, oisik hyö ikävöiniet niitä kuorijuan, ko en arvant kylviä niitä peräs.
Tälläsii kommeluksii niitä suatto yhel ja toisel siel entises rakkuas Rauvus käyvä. Ne ei kumminkua männyö hiijanniet, eikä niist kukkua olt milliänkiä. Eikä niihen tovenperäisyyvestäkkiä allekirjoittanutkua voi aivan täyvellissie takauksie männä.