Martat

Raudun marttatoiminta 1899-1949

Kaksikielinen, koko maata käsittävä Martta-yhdistys perustettiin virallisesti ja juhlallisesti Helsingissä lokakuun 31. päivänä 1900. Tilaisuudessa oli Rautu niiden vajaan 20 maaseutupaikkakunnan joukossa, jotka olivat lähettäneet edustajansa yhteistoiminnan suuntaviivoista päättämään. Pitäjän nuori kätilö, neiti Ida Jakobsson (myöhemmin rouva Ihalainen) oli lähetetty tälle pitkälle ja hankalalle matkalle. Näkemänsä ja kokemansa isänmaallisen innostuksen neiti Jakobsson tartutti muihinkin Mäkrän kylän naisiin. Nyt virisi vilkas touhu kylässä. Järjestettiin emäntien kokoustilaisuuksia, joihin ensin saapui vähänlaisesti väkeä. Mutta kun kerran mukana olleet kertoivat naapurilleen kokouksen kulusta ja saivat tietää, että siellä puhuttiin ja neuvottiin juuri perheenemäntien omia asioita, innostuivat nämäkin tulemaan mukaan, mikäli miehet sallivat. Eiväthän miehet aluksi voineet käsittää tätä kotiensa naisten nousua. Kovin outoa se niissä oloissa tässä syrjäisessä, pitäjässä olikin. Oli toki marttojen asialle onneksi se, että kokoukset pidettiin kodeissa, eihän seurojen taloja silloin ollut. Näin joutuivat miehetkin miltei pakosta seuraamaan naisväen hommia ja huomaamaan, että kotien kohottamiseksi naiset puuhasivat, ja innostuivat itsekin asiaan jopa siinä määrin, että martat saivat oman nimikkohevosensa, jolla kulkivat kylästä kylään. Eivät martat näet tyytyneet vain omassa kylässään toimimaan, vaan jo 1901 tehtiin ”valloitusmatka” Palkelaan ja Orjansaareen. Eivät nämä matkat aina helpoimpia olleet, eikä matkalaisten asiaa aina suinkaan oikein ymmärretty. Mutta sitkeästi lähetit uusivat yrityksensä niin monta kertaa, että kylään saatiin jonkinlainen toimikunta martta-asioita varten. Seuraavina vuosina liitettiin Haukkala, Kaskaala, Kuninkaanselkä, Leinikylä, Mustilanmäki, Raudunkylä ja Raasuli marttatoiminnan piiriin. Kun Martta-yhdistys v. 1907 uusi sääntönsä, ja asiamieskomiteat muuttuivat haaraosastoiksi, muodostettiin Rautuunkin oma haaraosastonsa, jonka alaosastoina alkoivat toimia edellä mainittujen kylien marttapiirit.

Vuonna 1909 muodostettiin lisäksi Luukkolanmäen, Potkelan, Savikkolan, Vakkilan ja Vehmaisten piirit. Vuonna 1913 oli jo 18 Raudun kylää liittynyt marttatyön piiriin. Silloin voitiin katsoa jo koko Raudun pitäjän saaneen omat marttatoimielimensä. Kaksikielisen Martta-yhdistyksen jakauduttua 1924, kielellisellä pohjalla kahdeksi liitoksi, Raudun haaraosasto muuttui Raudun Marttayhdistykseksi, jonka rinnalle jo samana vuonna perustettiin Raasulin Marttayhdistys. Seuraavana vuonna näyttää monipiirinen Raudun Marttayhdistys lopettaneen toimintansa, ja Raasulin Marttayhdistyksen lisäksi Orjansaaren, Palkealan ja Sirkiänsaaren piirit itsenäistyivät erillisiksi marttayhdistyksiksi. Vuonna 1927 liittyi Vepsän Marttayhdistys edellä mainittujen yhdistysten joukkoon ja seuraavana vuonna perustettiin Vehmais Haukkalan Marttayhdistys. Vuoden 1934 lokakuussa perusttiin Savikkolan Marttayhdistys, seuraavan vuoden heinäkuussa Raudun kk:n Marttayhdistys, 1937 maaliskuussa Kaskaalan Marttayhdistys ja seuraavan vuoden lokakuussa Kuninkaanselän Marttayhdistys.

Henkilöistä, jotka läheisesti liittyvät Raudun marttatoimintaan, on ennen muuta mainittava ne kahdeksan kaukonäköistä ja tarmokasta naista, jotka panivat marttatyön alulle kotipitäjässään: rouva Ida Ihalainen, emäntä Aune Kyllästinen, emäntä Liisa Pietiäinen, emäntä Anna Rahikka, rouva Mary Siikanen, neiti Aino Thelin, rouva Anna Valkonen ja emäntä Maria Vesalainen. Heistä olivat rouvat Ihalainen ja Siikanen sekä emäntä Vesalainen vuoroin puheenjohtajan paikalla, emäntä Vesalainen pitkäaikaisesti sihteerin paikalla sekä neiti Thelin, rouva Ihalainen ja emäntä Vesalainen rahastonhoitajina. Myöhemmin olivat pitkäaikaisina puheenjohtajina: neiti Maria Kyllästinen ja rouva Ida Kosonen. Sihteereistä mainittakoon emännät Helena Loponen ja Hilma Paukkunen, sekä rahastonhoitajista rouva Rosa Valkonen. Koko pitäjän aluetta käsittäneen Raudun marttayhdistyksen jakauduttua useiksi yhdistyksiksi, ovat eri kylien marttatoiminnan johdossa olleet rouva Aino Vahrman, emäntä Maria Lindbäck, opett. Maija Karvonen, emäntä Katri Tuokko, emäntä Laina Pekkanen ja neiti Annikki Tuokko Raasulissa, rouva Martta Pyykkö, rouva Helena Laine, emäntä Hilma Laine, emäntä Anna Junni, emäntä Lyydia Kerminen, emäntä Helena Petäjä ja neiti Josefiina Monto Orjansaaressa, rouva Ida Paturi, emäntä Anna Maria Äikäs, emäntä Maria Ontronen, neiti Maria Poduschkin ja rouva Tanja Aihos Palkealassa, rouva Olga Uramo, rouva Ines Inkinen, emäntä Alina Sorvali, emäntä Maria Sorvali, emäntä Anna Pusa, emäntä Anni Suikkanen ja rva Tyyne Sumsa, Sirkiänsaaressa, nti Helena Valkonen ja rouva Anna Vaskelainen Savikkola-Vakkilassa, neiti Aino Kärkkäinen, emäntä Hilja Kiiski, emäntä Lempi Pulakka, neiti Jenny Joro, emäntä Ida Mentu, emäntä Lempi Pulakka ja emäntä Rauha Kuronen Vehmais-Haukkalassa, emäntä Helena Nahkuri, neiti Aino Lallukka, rouva Amalia Kuoppa, emäntä lda Nahkuri ja neiti Hilda Hipeli Vepsassa, emäntä Eliina Loponen ja rouva Alma Partanen Kirkonkylässä, neiti Anna Liisa Loponen (rouva Purho) Kaskaalassa, sekä emäntä Hilma Hollari Kuninkaanselässä. Siirtolaisuusaikana ovat Raudun Marttayhdistyksen puheenjohtajina olleet emäntä Lempi Pulakka, emäntä Eliina Loponen ja rouva Hilja Rekimies.

Marttakokoukset muokkasivat maaperää marttatoiminnalle. Yleensä pidettiin piireissä kokouksia joka toinen viikko. Vuoroin niissä tehtiin käsitöitä, vuoroin keskusteltiin. Martat itse vuoron perään alustivat keskustelukysymykset, jotka koskettelivat milloin kasvatusta, lastenhoitoa, naisasiaa, ruoanlaittoa, karja ja maataloutta, puutarhanhoitoa ja kanataloutta. Kokouksissa kävi enimmäkseen naisia, vain harvoin joku mieskin uskaltautui mukaan. Eihän kokouksissa aina muistettu puheenvuorojakaan pyytää, pääasia, että keskustelujen johdosta innostuttiin asioihin.

Näiden kokoustilaisuuksien aikaansaannoksia alkoi vähitellen näkyä. Vihannestarhoja ruvettiin perustamaan varsinkin sen jälkeen, kun pitäjään saatiin oma neuvoja. Olivat näet martat sitä mieltä, ettei nainen ole kelvollinen martan nimeä kantamaan, jos ei hän voi saada talon miesväkeä sen verran asiansa puolelle, että maapalasen vihannestarhaansa varten saisi. Päästiinpä niinkin pitkälle, että omenapuita ja marjapensaita alkoi ilmestyä marttakotien ikkunan alle. Puutarhaneuvonta olikin aluksi niin etualalla, että neuvojaakin nimitettiin milloin ”porkkananeidiksi”, milloin ”pehkoryökkynäksi”. Edistyneet marttakodit saivat vähitellen monipuoliset ja asialliset, sekä hyöty- että koristeistutukset ympärilleen. Vuonna 1911 mainitaan Raudussa olleen 24 tällaista kotia.

Puutarhaviljelyn ohella harrastivat martat myös ruoanlaiton ohjausta. Säilöönpano ei ollut sen ajan marttaemännälle niinkään itsestään selvä asia. Niinpä ”tallennuskurssit” mainitaan toimintakertomuksissa varsin varhaisessa vaiheessa. Samoin ruoanlaittokurssit, jotka muodostuivat asianomaiselle kyläkunnalle suorastaan käänteentekeviksi. Kurssilaisten kodit ”pesivät kasvonsa”, ja varsinkin ruokakomento niissä muuttui kokonaan, kertoivat vanhat martat. Miesväki, erityisesti talojen pojat ja nuoret isännät, pistäytyivät mielellään kurssiherkkuja maistelemassa. Samalla he tutustuivat myös kurssikalustoon ja innostuivat sitten kotonaan nuorikolleen tai mielitietylleen näitä ”mukavuuksia” näpertelemään. Vuonna 1911 mainitaan Raudussa pidetyn mm. kolme viikon kestänyttä ruoanlaittokurssia, joihin osallistui yhteensä 52 marttaa.

Kananhoitoon myös innostuttiin. Saatiinpa Haukkalan kylään, Kukon taloon mallikanalakin. Tämä kukko-kana-haukka -yhdistelmä tuotti martoille monet hauskat hetket. Opettivat kanat martoille monta viisauttakin. Kertoi kana eräässä kuvauksessa, että sille täytyy saada toimintaa, ettei saa toimettomana ja uneliaana orrellaan kököttää. Eivätkä Raudun naisetkaan tahtoneet uneliaina ”kököttää”. Toimintaa hekin kaipasivat henkensä ja työtehonsa kehittämiseksi. Tärkein syy, miksi martat kananhoitoon innostuivat, oli ”oman rahan” puute. Kun yhdistystoiminta ja kotitaloudellisen kehityksen tuoma uudistusten tarve kodeissa lisäsivät naisten rahanmenoja, eivätkä isäntien kukkaronsuut läheskään aina olleet alttiita avautumaan, eikä aina ollut isännänkään kukkaro liioin lihava, kananhoito muodostui monen martan tulolähteeksi. Vähitellen kanalat alkoivat tuottaa niin, että munia voitiin lähettää Viipuriin myytäväksi. Sekään ei tosin ollut helppoa, sillä lähin asema oli Raivola, jonne oli matkaa 65 kilometriä. Hyväntahtoiset kauppiaat auttoivat marttoja ottamalla munalähetykset kuljetettavakseen tavaranhakureissuillaan.

Monien juhlien ja iltamien avulla vietiin martta-aatetta myös eteenpäin. Sattuihan niissäkin kommelluksia, mutta sekä yleisö että juhlan järjestäjät osasivat niihin oikein suhtautua. Kerrankin kun Liippuan Kyllästisen tuvassa vietettiin marttajuhlaa, ja tuvan uunin puoleinen osa oli järjestetty näyttämöksi, ilmestyi kesken kaiken näyttämölle talon eläkevanhus. Hän oli muiden huomaamatta jäänyt uunille väliverhon taa nukkumaan, heräsi ja tunsi olonsa liian kuumaksi, sekä laskeutui uunilta alas vilvoittelemaan. Puolikuuro ja sokea kun oli, ei juhlahäly häntä häirinnyt, istuipahan vain kuin muulloinkin uunipenkillä rakkaan piippunsa kanssa, tietämättä olevansa tuvantäyteisen yleisöjoukon silmätikkuna. Toisen kerran taas muutamassa näyttelyn lopettajaistilaisuudessa pääsivät jo ennen mainitut näytteillä olleet Kukon kanat karkaamaan, ja pyrähtivät näyttämölle esiripun noustua. Kukon emäntä tunsi omansa ja kiirehti tietysti kanojaan kiinni ottamaan. Yleisö ymmärsi asian, ja vasta kanajahdin jälkeen näyttelijät pääsivät esitystään jatkamaan. Kun sitten Raudun Nuorisoseura sai oman talon, pääsivät martatkin tupanäyttämöistään ja voivat ottaa ohjelmaansa niinkin vaativia näytelmiä kuin Aleksis Kiven ”Kihlaus” ja Minna Canthin ”Työmiehen vaimo”. Hyvänä ohjelma-apuna martoilla oli oma kuoro, jota johti rouva Mary Siikanen. Ahkerasti kuoro esiintyi marttatilaisuuksissa ja muuallakin.

Kunnallinenkaan elämä ei näille, kaikkialle kerkiäville martoille ollut vierasta. Emäntä Vesalainen ja rouva Ihalainen kuuluivat useaan otteeseen kunnanvaltuustoonkin. Hyvin he siellä viihtyivät, ja kuuluivat miehet näille älykkäille naisille osoittaneen arvonantoaan sekä kokouksissa että ”sajutuvassa”. Varsinkin viimeksi mainitussa kuuluivat miesväen joutohetkien jutut naisten ansiosta muuttuneen entisestään vallan ”toisenkarvaisiksi.”

Vapaussotamme vaiheilta on muistiin merkitty eräs tärkeä tapahtuma. Silloin lähestyivät Raudun martat oikein julkisesti pitäjänsä maamiesseuraa. Päinvastoin kuin monessa muussa Kannaksen pitäjässä he olivat tähän asti kulkeneet erillään toisistaan. Pula aikana huomasivat he kuitenkin tarvitsevansa toisiansa, ja molempien työn tähtäävän kotien nousuun. Tie miesten sydämiin kulki tälläkin kertaa vatsan kautta, sillä martat järjestivät maamiesseuraväelle päivälliset, joita ei ole suotta sanottu Raudun marttojen ja maamiesseuran ”kihlajaisiksi”. Tilaisuudessa oli edustettuina sekä Karjalan Kannaksen Marttayhdistysten Piiriliitto, että Viipurin läänin Maanviljelysseura. Useita esitelmiä pidettiin, sekä maa- että kotitalouden alalta ja monissa paistipuheissa ”kihlakumppanit” lupasivat tukea toisiaan myötä- ja vastoinkäymisissä. Tämä lupaus onkin pidetty aivan näihin aikoihin asti. Emäntä- ja isäntäpäivät, suuremmat juhlat, näyttelyt yms. tilaisuudet on tästä lähtien pidetty yhteisesti ja muutenkin kaikessa on koetettu toinen toisiaan tukea ja nostaa.

Näin jatkui Raudun marttojen toiminta aina ajankohtaisia kotien tarpeita myötäillen vuodesta toiseen. Silmiemme ohi kulkee monenkirjava työmuotojen saatto. V. 1918 sodan mukanaan tuoma sotamarttatoiminta monenlaisina puhdistustehtävineen, erikoisruoanlaittokursseineen ja kulkutautien torjumismenetelmineen on eräs tärkeä vaihe Raudun, niin kuin useimpien muidenkin rintamalinjalla olleiden Kannaksen pitäjien kohdalla. Sen jälkeinen suurrynnistys tuotantotoiminnan edistämiseksi, on edelleenkin monen martan tuoreessa muistossa.

Puutarhaviljelys- ja kananhoidonneuvontaa alettiin nyt harjoittaa entistä voimaperäisemmin. Esim. 1920 mainitaan perustetun 15 uutta puutarhaa, istutetun 65 omenapuuta, 70 marjapensasta ja 2.200 mansikantainta. Ensimmäiset mehiläistarhansa Rautu sai myös näihin aikoihin. Tämän vuoden kurssitoiminnasta mainittakoon lisäksi 10 kylvökurssia, joihin osallistui 105 marttaa, 6 ruoanvalmistuskurssia, osanottajia 175 ja 7 säilykekurssia, osanottajia 65. Näihin aikoihin alkoi myös vilkas opintoretkien kausi, mm. 1920 retkeiltiin Helsingin messuille. Sodan jälkeisinä vuosina näyttää neuvonta Raudussakin entistä enemmän siirtyneen myös kodin seinien sisäpuolelle. Kodinhoitoon, erityisesti syöpäläisvitsaukseen ja yleiseen siisteyteen kiinnitettiin yhä suurempaa huomiota. Vuonna 1921 osallistuivat marttakodit piiriliiton järjestämään kodinhoitokilpailuun. Käsityökursseja varsinkin kutomista, olivat martat jo aikaisemmin harrastaneet ja kyynäröittäin oli kutomakursseilla kudottu erilaisia kankaita. Nyt alkoi käsityöharrastus entistä yleisemmin suosia kotimaista raaka-ainetta ja kansallisia malleja, esim. kansallispukukankaat mainitaan usein kurssikankaiden joukossa. Pellavanviljely lisääntyi myös huomattavasti, ja kotoiset keinot kauniiden, kestävien värien saamiseksi pääsivät jälleen kunniaan. Näin voitettiin Raudun kodeissa sodanseuraamusten ja pulakauden vaikeudet. Nopea nousu kodeissa jatkui koko Karjalassa. Marttojen työmuodot muuttuivat myös sen mukaisiksi. Kotitalousneuvonnassa huomaa entistä suurempaa keskittymistä. Marttaliiton suunnittelemat vuoden yleisaiheet värittivät eri toimikausien tehtävät. Takapihan kunnostaminen, teurastuksen sivutuotteiden taloudellinen käyttö, vitamiinikysymyksen mukanaan tuoma tuoreravinto, ”ilmavuoden” tuuletuskysymykset ja tuberkuloosinvastustamisohjelma, ”valovuoden” esille tuomat valaistuksen järjestely ja riisitaudintorjumisneuvonta, vesitalouden järjestely ”vesivuonna”, lämpötalous polttopuu, uunilaite ja leipäkysymyksineen ”lämpövuonna” ja vihdoin toiveikkain mielin aloitettu ”lepovuosi” vuodevaatekysymyksineen ja emännän työtaakan keventämiseen tähtäävine työmuotoineen antoivat Raudunkin marttaväen toiminnoille viimeisinä hyvinvoinnin ja rauhan vuosina oman selkeän suuntansa. ”Lepovuoden” ohjelmassa oli tärkeä sijansa vielä olympialaisvalmisteluilla, sillä koko maamme eli silloin näiden suurkisojen odotuksessa. Tiedämme ”lepovuotemme” niin kuin kaiken muunkin rauhanomaisen toiminnan Raudussa syksyllä 1939 vaihtuneen sotatoimiin. Moni martta sai jo lokakuussa jättää kotinsa ja siirtyä turvallisemmille seuduille. Kotiin jääneet martat joutuivat koteihinsa majoittamaan ja monin tavoin huolehtimaan ylimääräisiin kertausharjoituksiin saapuneista reserviläisistä. Reserviläisten vaatteiden pesu, parsiminen ja paikkaaminen tulivat ohjelmaan mm. Vehmais-Haukkalan Marttayhdistyksessä. Käsityöiltoja ”täysin huonein” pidettiin melkein jokaisessa kylässä. Reserviläisille järjestettiin myös arvokasohjelmaisia juhlia kahvitarjoiluineen. Sodan syttyessä Raudun martat joutuivat ensimmäisten joukossa jättämään kotiseutunsa ja siirtymään Savoon. Sielläkin marttatoiminta jatkui etupäässä huoltotyönä. Syyskuussa 1941 nuoret martat, neuvojansa johdolla aloittivat puhdistustyöt kotikuntansa kodeissa ennen varsinaisen siviiliväestön saapumista. Keväällä kylvötöiden aikaan aloitettiin marttojen toimesta laaja puutarhaviljelykamppailu, ja myöhemmin perustettiin kirkonkylään marttamaja, lähinnä kotiin palaavan väestön muonitusta varten. Seuraavana vuonna aloitettiin varsinainen yhdistystoiminta Kaskaalan, Kärsälän, Vehmais-Haukkalan ja Vepsan kylissä. Vuonna 1943 pidettiin 18 marttakokousta, 17 käsityöiltaa ja 10 juhlaa, joihin osallistui yhteensä 2152 henkeä. Järjestettiin 3 tallukkakurssit, pienkarjakurssi ja hautausmaapäivät. Seuraavan vuoden sotatapahtumat johtivat marttojen tien jälleen siirtolaisuuteen.

Vuoden 1948 lopussa Raudun Marttayhdistyksessä oli 10 toimivaa kerhoa, joissa oli yhteensä 226 jäsentä. Mainitun vuoden kuluessa pidettiin 100 kokousta ja marttailtaa, 11 yleisöjuhlaa, 64 puhetta ja esitelmää, 13 erilaista kurssia, 3 työkilpailua, 3 näyttelyä, 2 retkeilyä. Lisäksi järjestettiin 2 vuoden kestänyttä kilpailua, joihin on osallistunut 33 marttakotia. Lisäksi tehtiin 12 puutarhasuunnitelmaa sekä istutettiin 92 omenapuuta, 12,5 marjapensasta, 500 mansikantainta ja 285 koristekasvia.

Ensi aikoina martat saivat omatoimisten tulojensa lisäksi avustuksia mm. Martta-yhdistyksen Keskustoimikunnalta. Mainitaan saadun apuraha milloin esitelmätoimintaan milloin kananhoidonneuvontaan, milloin puutarha-asioihin tai ruokatalouskursseja varten. Kun Karjalan Kannaksen Haaraosastoliitto 1910 perustettiin, saatiin siltä tukea neuvojan palkkausta varten. Myöhemmin Karjalan Marttapiiriliiton kautta on saatu vuosittain määräraha Karjalan Kannaksen rahastosta. Viimeiset 10 vuotta on yhdistyksen alueella työskennellyt kokonaan piiriliiton varoilla palkattu neuvoja. Marttojen tekemä palkaton työ ja vapaaehtoiset ”kymmenykset” heidän puutarhoistaan, kanaloistaan, navetoistaan, pellavastaan ja lampaittensa villoista ovat marttatyön rahoittamisessa olleet erittäin huomattavia tekijöitä. Näiden hiljaisten uurastajien antien arvoa ei aina muisteta, eivätkä antajat itsekään teoilleen kiitosta odota. Se on sitä oikeaa antamista, jossa vasen käsi ei ole tietoinen oikean teoista. Antamista, josta työ kotien hyväksi on saanut suuren siunauksen. Esim. 1921 olivat yhdistyksen tulot 4.759 markkaa 74 penniä, 1931 oli vastaava summa 119.477 markkaa 32 penniä. Viime vuoden lopussa yhdistyksen rahavarat olivat 98.190 markkaa 30 penniä. Suurimpana menoeränä yhdistyksellä on ollut kotitalousneuvojan palkkaus. Martat ovat aina tienneet, että ilman neuvojaa marttatyö ei voi olla täysin tuloksellista. Senpä tähden he ovatkin koettaneet kaikkensa saadakseen neuvojan työn jatkuvaksi. Kotitalousneuvojista mainittakoon: Sandra Putkisto, Elli Kanerva, Hellin Kekki, Tyyne Rantanen, Helena Vaittinen, Vappu Ala-Lassila, Niina Kurki, Miili Hartikka, Ida Suursoho, Hilda Hyrkkänen, Hanna Nissinen, Aino Venesjärvi ja Lyydia Ruutiainen. Lisäksi ovat Karjalan Marttapiiriliiton konsulentit olleet suurena tukena Raudunkin marttojen työssä. Erityisesti mainittakoon se arvokas apu, minkä konsulentti Reetta Kivilahti on Raudun marttakodeille antanut.

Erikoistyömuodoista, joita Raudun martoilla on ollut runsaasti, mainittakoon sairasmajan perustaminen 1901, jonka ylläpitoon Viipurin asiamieskomitea antoi huomattavia avustuksia. Samoin on suuriarvoinen se työ, mitä Raudun martat tekivät lasten ja nuorison parissa nimenomaan maatalouskerhoissa, joita oli jokaisen kylän alueella. Vuodesta 1926 vuoteen 1931 maatalouskerhotoiminta oli kokonaan marttojen neuvojien ja yhdistyksen toimihenkilöiden keskuudesta saatujen vapaaehtoisten työntekijöiden hoidossa. Myöhemmin tämä hyvään vauhtiin päässyt työmuoto sai kokonaan oman erikoisjärjestönsä. Raudun martat viettivät 50 vuotisjuhlaansa Joroisissa 28.8.1949.

”Jos Suomen naiset laajoissa piireissä ryhtyisivät yksin voimin levittämään kansannaisten keskuuteen tietoja heidän tärkeästä kutsumuksestaan ’. suorittaisivat he varmaankin siunausta tuottavan työn”, sanoi marttatyön ”äiti” Lucina Hagman vuonna, 1899 puhuessaan läheteille, jotka lähtivät viemään sanomaa kotien naisten yhteistyön synnystä Suomen saloille. Raudun naiset ottivat kutsun auliisti vastaan, ja siunaus on seurannut heidän rakkaudessa aloittamaansa työtä. Kiitollisin mielin voivat Raudun martat katsoa taakse jäänyttä työtaivaltaan ja yhtyä nöyrin mielin virsirunoilijan ajatuksiin: ”Ei aherruskaan ahkerin tuo menestystä työhön, vaan työ jos tehdään Herrassa ja mielin nöyrin uskossa, ei puutu siunausta.”