”A ryssät ko tulliit ovest, ni myö lähettiin ikkunast”
Simo O. Salo
Taivas repesi tykistökeskitykseen Länsi-Kannaksella Valkeasaaren lohkolla 6. kesäkuuta 1944. Seuraavana aamuna alkoi puna-armeijan varsinainen suurhyökkäys. Tulivalmistelu oli toiseksi voimakkain siihenastisessa maailmansodassa ja jo samana iltana neuvostojoukot vyöryivät Rajajoen yli. Mannerheim antoi Länsi-Kannaksen puolustukselle luvan siirtyä pääpuolustuslinjan Vammelsuu-Taipale tasalle. Keväämmällä 1944 rautulainen Matti Pusa oli saanut anomansa maanviljelysloman. Touot saatiin hyvissä näkymin maahan. Pusa oli myös pyytänyt siirtoa Rukajärveltä Raappanan divisioonasta Hersalon divisioonaan Rautuun. Se hyväksyttiin. Näin hän pääsi lähemmäksi perhettään. Kun kotikylään oli keväällä 1942 palattu, näky otettiin vastaan haasteena. Jäljellä oli Mörskyn riihi. Senkin yläosan lävitse oli ammuttu pariin kertaan tykillä. Toinen säilynyt rakennus oli Vuorikkisen perunakuoppa. Puolet kyläläisistä majoittui riiheen ja loput kylän toiselle laidalle rakennettuun parakkiin. Peltotöiden ohessa kesän aikana kodin raunioiden lähelle palteeseen rakennettiin korsu, jonka katon rajaan tehtiin kaksi pientä ikkunaa. Maan sisään kaivettuna se sai käydä asumuksesta ensimmäisen talven yli. Kevään varalle sahautettiin puutavaraa. Jälleenrakennuskausi alkoi. Asuintalon oheen nousi myös ulkorakennus, latoja myöten. Omat pellot tuottivat sadon. Seuraava talvi saatiin viettää oman kodin lämmössä. Lehti ja radio kertoivat tapahtumista maailmalla.
Kiireinen lähtö pakoon tulen alta
Ensimmäiset, yleispiirteiset karjalaisten evakuoimissuunnitelmat oli päämajan käskystä laadittu jo vuonna 1942, kaiken varalta. Silti yksityiskohtaiset ohjeet eivät kaikkien kuntien osalta olleet vielä valmiit kesän alussa 1944. Etukäteisevakuointeja ei ylin sotilasjohto pitänyt mahdollisina, jottei romahdutettaisi yleistö mielialaa. Karjalan siviiliväestö joutui suurhyökkäyksen puhjetetessa 60 vuotta sitten jo toisen kerran koettelevalle evakkotielle. Lähtö oli rintaman lähellä todella kiireinen, käytännössä usein pako tulen alta. Näin oli etenkin hyökkäyksen painopistesunnalla: tyhjennys käynnistyi kenttäarmeijan toimesta omin tilannearvioinnein ennen kuin varsinaiset lähtökäskyt tulivat. Suurporkkulaiset luonnehtivat tilannetta: “A ryssät ko tulliit ovest, ni myö lähettiin ikkunast.”. Siitä tuli lentävä lause kertomaan kannakselaisesta sananvalmiudesta ja rokkamaisesta tilanteen haltuunotosta. Rautulainen kylän viljelyspäällikkö Heikki Paakkinen kiersi iltayöstä talosta taloon ja kehoitti väkeä pakkaamaan evakkoonlähtöä varten. Unilta yllätetyt naulasivat koko yön laudoista laatikoita. Täyteen pakattuina ne aamulla kuljetettiin maantien varteen. Osa tavaroista kulki sotilaiden autoissa Raudun asemalle ja aikanaan uuteen evakkopaikkaan Rantasalmelle, osa jäi sille tielleen.
Evakuointi ilman laajaa paniikkia
Kahta pommituskatastrofia lukuun ottamatta väestön evakuoimisen katsotaan onnistuneen “varsin vähäisin ihmismenetyksin ja ilman laajaa paniikkia”. Samaisen näkemyksen mukaan Neuvostoliitto ei tarkoituksellisesti suunnannut hyökkäyksiä siviilejä vastaan. “Kannaksella, missä sekasorto oli suurin, koitui tässä mielessä pelastukseksi myös se, että väestö vaelsi länttä kohti hajallaan pikkuteitä pitkin.” (Nevalainen). Petäjärven asemalla jouduttiin kuitenkin kokemaan vastaavaa kuin mikä sitten Elisenvaaran ruuhkautuneella asemalla koitui 134:n räisäläläisen kohtaloksi. Niilo Pusa kertoi tavatessamme hänen viimeisenä keväänä Reiherintiellä Laajasalossa:
– Aamulla 11.6. lähdimme lehmiä ajaen Petäjärven asemalle, josta meidät oli tarkoitus kuljettaa junalla edelleen. Olimme suunnilleen kaikki rautulaiset karjoinemme Petäjärven asemalla rauhallisesti lastausvuoroamme odottamassa, kun yht´äkkiä yllättäen alkoi hirveä verilöyly. Kaksitoista uutta venäläistä maataistelukonetta syöksyi puiden latvojen korkeudelle ja pommitti avuttomia siviilejä ja karjaa. Suomalaiset eivät olleet järjestäneet minkäänlaista valvontaa tai ilmatorjuntaa. Koneet jylisivät ylitsemme edestakaisin tuhoa kylväen.
– Hävitystä kesti yli 20 minuuttia. Mitään tähän verrattavaa en ole elämässäni kokenut, se oli kauhistuttavaa. Jokainen pommi, joka irtosi koneesta, näytti aina tulevan suoraan kohti. Makasin Sylvi-tätini kanssa puun juurella. Meistä noin 20 metrin päähän jysähti pommi ja surmasi naapurikylän seitsemännellä kuukaudella raskaana olevan emännän kertaosumalla. Ryömimme tätini kanssa tähän pommikuoppaan, jossa tunsimme olevamme enemmän suojassa kuin puun juurella. Tätini asetti itsensä minun suojakseni. Luimme Isä meidän -rukouksen ja Herran siunauksen, moneen kertaan. Vapisimme pelosta, uskoimme kuolevamme varmasti.
Ensiapua ei ollut tarjolla
– Haavoittuneet eläimet ja ihmiset huusivat karmeaa kuolinhuutoaan. Maataistelukoneet tanssivat kuolonleikkiään. Samassa vihlova huuto kantautui pommien keskeltä. Noin viiden metrin päässä meistä ollut lastausta johtanut Raudun suojeluskunnan paikallispäällikkö oli menettänyt reidestä koko toisen jalkansa. Verenvuoto oli raju ja tuskat hirveät. Pommituksen jatkuessa koko ajan ei kukaan meistä voinut häntä auttaa. Paikallispäällikkö huusi tuskissaan ja kuoli verenhukkaan.
– Aikansa tuhoa kylvettyään koneet poistuivat, mutta metsikössä jatkui hätä. Minkäänlaista ensiapua ei ollut saatavissa. Vain omaiset ja ystävät saattoivat sitoa ja lohduttaa niitä, jotka jäivät eloon. Tuskissaan huutavia eläimiä lopetettiin siihen paikkaan ja koko tienoon peitti veren ja kalman haju.
– Saimme lopulta lastattua eläimet vaunuihin ja lähdimme itse härkävaunussa kohti Rantasalmea. Vihollisen maataistelukoneet tulittivat junaa vielä lähdettyämme, mutta selvisimme ehjinä, Pusa kertoi. Heimon historiaa tämänkin – exodus careliana, muisto kuuden vuosikymmenen takaa.