Historiaa

Raudun historiaa

Teksti on kopioitu ja poimittu Raudun historia -kirjasta

Merkkejä esihistoriallisen ajan asutuksesta on Raudusta löytynyt vähän, mutta lähialueilta löytöjä on sen sijaan tehty. Vehmaisten Pönniönmäeltä löytyi vuonna 1922 aarre, jonka korut on ajoitettu 1000 -luvulle. Rahat ovat sekä ennen että jälkeen vuoden 1000. Myös muita pienempiä esinelöytöjä on Raudun alueella tehty ennen sotia. Raudussa on useita vanhoja kalmistoja, mutta niiden tutkiminen lienee edelleen vähäistä. Muutamia kalmistoja kreikkalaiskatollinen väestö käytti hautapaikkana vielä myöhempinäkin aikoina ja paikannimeen liitettiin usein Kalmoin-etuliite.

Alueen rautakautisen väestön alkuperästä on esitelty monia oletuksia, on viitattu läntiseen ja eteläiseen suuntaan. Myöhemmin ristiretkien aikaan karjalainen kulttuuri oli rikasta, joka väestön kasvun ja muuttoliikkeen ansiosta levittäytyi myös Savoon ja Inkeriin. Ensimmäiset tarkat kirjaukset Raudun väestöstä on Novgorodin Vatjan viidenneksen verokirjassa vuodelta 1500. Sitä edeltävältä ajalta on säilynyt erittäin niukasti asiakirjoja ja johtopäätöksiä voi tehdä vain koko Karjalaa koskien. Vuonna 1143 mainitaan karjalaiset ensimmäisen kerran Novgorodin aikakirjoissa ja sitä ennen tietoja on vain kronikoiden kertomana sotivina ja kauppaakäyvinä naapureina.

Karjalalla oli omat vanhat jumalat ja niiden palvontatavat. Se sijaitsi kahden kilpailevan uskontokunnan rajalla ja siellä tekivät omaa käännytystyötään sekä ruotsalaiset, roomalaiskatolisen että novgorodilaiset kreikkalaiskatoliset uskontunnustajat. Samalla käytiin taistelua taloudellisista eduista. Kolmannen ristiretken jälkeen vuonna 1293 ruotsalaiset perustivat Viipurin linnan turvaamaan asemaansa Karjalassa.

Pähkinäsaaren rauha solmittiin vuonna 1323 ja siinä Karjala jaettiin kahtia. Rautu jäi ensimmäisen kerran rajapitäjäksi – Novgorodin puolelle Vatjan viidenneksen Käkisalmen Karjalaan. Käkisalmen linnalääniin kuului seitsemän pogostaa, joista neljä oli Laatokan pohjoispuolella ja itäisellä Kannaksella kolme. Ne olivat Kaupungin pogosta eli Räisälä, Sakkola ja Rautu.

Moskovalaiset alistivat Novgorodin hallintaansa vuonna 1478. Hallitsijana ollut suurruhtinas Iivana III halusi tehdä selvityksen valloittamansa alueen kansasta ja sen varallisuudesta. Hän määräsi veronkirjoituksen tekijöiksi Dmitri Vasilinpoika Kitajevin ja Nikita Guba Simeoninpoika Moklokovin. Näin syntyi Vatjan viidenneksen verokirja, jossa kyllä viitataan vastaavaan vanhempaan selvitykseen, mutta tämä aikaisempi asiakirja ei ole säilynyt ajansaatossa.

Vuoden 1500 verokirjaan kirjattiin, että Raudussa oli 352 miespuolista asukasta. Saadaksemme väestömäärään mukaan myös naiset, lapset ja vanhukset on yleensä miesten lukumäärä kerrottu kuudella ja niin Raudun kokonaisväkiluvuksi tulisi noin 2100 henkilöä. Asukkaat jakautuivat koko myöhäisemmän Raudun pitäjän alueelle. Suurimmat kylät olivat Orjansaari ja Kaskaala. => Kyläluettelo

Raudun rajat olivat jo vuonna 1500 vakiintuneet, vain Raajun ja Metsäpirtin Saaroisten kylät tekivät poikkeuksen. Myöhemmin tosin ilmeni kiistoja Sakkolan miesten kanssa kaskimaista.

Tiedot esihistoriallisen ajan Raudusta ovat sangen vähäiset. Hyvien metsästys- ja kalastusmahdollisuuksien johdosta on kuitenkin ilmeistä, että alueella on ollut ainakin satunnaista asutusta hyvin varhain. Ensimmäinen kiinteä muinaislöytö, hautaröykkiö, on tehty Sakkolan Lapinlahden kylästä ja se on ajoitettu 700-luvulle.

Kristillisen aikakauden lähestyessä alkaa Raudun alueelta löytyä merkkejä pysyvästä asutuksesta. Siitä kertovat mm. monet pitäjästä löytyneet kalmistot. Oman lisänsä muinaishistoriaan tuovat aarrelöydöt, jotka kertovat Karjalan ja Raudun kosketuksista vieraisiin kulttuureihin. Vehmaisten Pönniönmäen löytö sisälsi 433 hopearahaa ja 49 rahankappaletta sekä hopeaesineitä. Rahoista suurin osa oli saksalaisia, mutta joukossa oli myös joku arabialainen, böömiläinen, englantilainen ja tanskalainen myntti. Toinen löytö on tehty Raudun pappilan maalta ja se sisälsi yhdeksän arabialaista ja kahdeksan länsimaista rahaa. Molempien löytöjen rahat ja esineet ovat peräisin 1000-luvulta. Nämä ja muutamat muut löydöt johtavat olettamukseen, että rautulaisilla oli jo silloin kosketuksia läntisiin kulttuureihin, lähinnä kauppiaiden välityksellä. Viikinkien esimerkiksi tiedetään tehneen pitkiä kauppamatkoja niin itään kuin länteenkin. Aarrekätköt kuvastavat ehkä näiden matkojen sotaista luonnetta. Osa Raudun asukkaista on saattanut siirtyä sinne etelästä Inkerinmaalta tai muiden suomensukuisten kansojen asuinalueilta tuoden mukanaan omia tapoja ja vaikutteita.

Idän ja lännen välinen kaupankäynti vaikutti merkittävällä tavalla Raudunkin elämään. Suomenlahti ja Karjalan Kannas olivat oleellinen osa Nevalle ja edelleen Novgorodin alueelle suuntautunutta kauppareittiä. Eri uskontojen välinen taistelu pakanallisen Karjalan herruudesta ja hallinnasta oli veristä, käännytystä tehtiin miekalla ja tapparalla enemmän kuin saarnaamalla. Tietoisuus uudesta uskosta oli kaupan ja kauppiaiden välityksellä kuitenkin jo saavuttanut kaukaisen Karjalan, vaikka elettiin pakanuudessa. Vanhat tavat, uskomukset ja omien jumalien palvonta oli juurtunut syvälle kansan keskuuteen, eivätkä ne olleet helposti korvattavissa.

Rautu on vuosisatoja ollut rajamaata idän ja lännen välillä. Sodat ovat aikojen kuluessa hävittäneet sen useasti, mutta aina se on rakennettu uudelleen ja elämä kovissa oloissa on jatkunut. Karjalan heimo eli suhteellisen itsenäistä elämää aina 1100-luvun lopulle asti halliten Laatokan länsi- ja pohjoispuolta ja sen nautintaoikeus ulottui Kainuuseen ja Pohjanmaan lohijoille asti. Laatokan eteläpuolella asui slaavilaisia kansoja, muun muassa novgorodilaiset, joista tuli Karjalan kansan orjuuttaja sadoiksi vuosiksi. Ruhtinas Jaroslav Vsevolodinpoika voitti karjalaiset taistelussa vuonna 1227 ja kastoi heidät kreikkalaiskatoliseen uskoon periaatteella ”Mistä Herra, sieltä Usko.” Karjala ja Inkerinmaa olivat näin joutuneet Novgorodin vallan alaisuuteen.

Taistelu Karjalan herruudesta ja uskonnosta sekä samalla idän kauppareitin hallinnasta huipentui Ruotsin kuninkaan Birger Maununpojan aikaisen valtiaan ja mahtimiehen Tyrgils Knuutinpojan tekemään ns. kolmanteen ristiretkeen vuonna 1293 Viipuriin ja sen ympäristöön. Ruotsin valtakunta halusi turvata etunsa Suomenlahden itäosassa ja samalla levittää alueelle roomalaiskatolisen uskon. Valtansa tueksi ja tunnusmerkiksi rakennettiin mahtava Viipurin linna. Noin kolme vuosikymmentä kestäneiden taistelujen seurauksena solmittiin rauha Ruotsin ja Novgorodin välille Pähkinäsaaressa vuonna 1323. Tämä rauha saneli pitkälle tulevaisuuteen myös Raudun kohtalon. Rauhansopimuk- sessa määrättiin Käkisalmen lääni ja siihen kuuluneet pogostat (pitäjät) Rautu, Sakkola, Käkisalmi, Kurkijoki, Sortavala, Salmi, Ilomantsi ja alueella sijainneet luostarit, Valamo, Konevitsa ja Kuhasalo Novgorodin alaisuuteen. Viipuri linnoineen ja sen alaisine lääneineen sen sijaan jäi Ruotsille. Etelässä raja alkoi Suomenlahdelta Siestarjoelta jakaen Kannaksen kahtia ja jatkui senjälkeen kohti luodetta nykyisen Raahen seudulle. Rajalinja oli huonosti määritelty ja siitä syystä syntyi myöhemmin monia selkkauksia ja sotia.

Karjalaisten monet yritykset ruotsalaisten tuella Novgorodin herruuden kukistamiseksi eivät tuottaneet tulosta ja vuonna 1360 novgorodilaiset vahvistivat entisestään asemiaan Käkisalmessa rakentamalla tulipalossa tuhoutuneen linnan tilalle entistä vahvemman ja suuremman kivisen linnoituksen valtansa turvaamiseksi. Linnoituksen jykevä torni on ollut Käkisalmen tunnusmerkkinä meidän päiviimme asti. Ruotsin toistuvista valloitusyrityksistä huolimatta Käkisalmen lääni ja Rautu sen mukana säilyi Novgorodin alaisuudessa aina vuoteen 1478, jolloin Venäjän suuriruhtinas Iivana liitti Novgorodin Venäjän valtakuntaan. Rautulaisillekin tulivat uudet isännät ja tavat. Euroopasta lähtöisin oleva läänitysjärjestelmä oli Novgorodin valtakaudella tullut Rautuunkin. Talonpojat olivat joutuneet alistettuun asemaan ja itsenäisen elämisen mahdollisuudet olivat oleellisesti heikentyneet.

Uudet valtiaat panivat toimeen Käkisalmen läänissä verokirjoituksen vuonna 1500 ja sen suorittivat Dmitri Vasilinpoika Kitajev ja Nikita Guba Simonpoika Moklokov ja näin syntyi ns. Vatjan viidenneksen verokirja. Sen perusteella voidaan päätellä Raudussa olleen 150 kylää ja 249 taloa. Asukasluku lienee ollut noin 2100 henkeä, jota voidaan pitää melko korkeana. Pitäjän suurimmat kylät olivat Orjansaari, Kaskaala ja Mäkrä, joissa kussakin mainitaan olleen neljätoista taloa. Novgorodin arkkipiispa oli 1400-luvulla Raudun mahtavin lääninherra ja hänen hallintaansa kuului mm. koko Kaskaalan kylä. Vallanvaihdon myötä myös läänitykset vaihtuivat uusille isännille, Kaskaala ja monet muutkin Raudun kylät tulivat moskovalaisen Savenien perheen hallintaan. Osansa Raudusta sai myös Käkisalmessa asunut Karjalan maaherra.

Elantonsa rautulaiset saivat 1500-luvulla maanviljelyksellä ja karjanhoidolla. Viljely oli pääasiassa kaskeamista, mutta myös peltoviljelyä harjoitettiin, etenkin ohraa ja vehnää kasvoi pelloilla, mutta ruis oli kaskimaiden viljakasvi. Edellä mainittujen lisäksi kasvatettiin myös pellavaa vaatteiden valmistusta varten. Karjanhoito oli vaatimatonta, tarvittavaa rehua ei vähäisten peltojen ja niittyjen joh-dosta ollut riittävästi eläinten ravinnoksi. Verokirjoista voidaan kuitenkin päätellä muutamia lehmiä pidetyn, sikoja ja kanoja ei juuri nimeksikään. Lampaita sen sijaan näyttää jonkin verran kasvatetun villan, vuotien ja lihan saamiseksi. Veroa rautulaiset maksoivat valtiolle ts. ensin Novgorodille ja sen jälkeen Moskovan suuriruhtinaalle. Tätä veroa kutsuttiin obsaveroksi ja se oli verokirjassa määritelty kyläkohtaisesti. Obsa oli veroyksikkö, jonka suuruudeksi on arveltu maa-alaa, jonka mies ja hevonen pystyi pitämään viljelyksessä. Obsalukuun vaikutti lisäksi maan laatu ja muut nautintaoikeudet, kuten metsästys- ja kalastusmahdollisuudet. Raudun obsaluku oli verokirjan mukaan 289 vuonna 1500 ja taloja oli 249 ts. talojen keskimääräinen obsaluku oli noin 11/5, talot olivat siis likimain yhden miehen ja hevosen hoidettavia maapalasia.

Aprakkaveroa talonpojat maksoivat läänityksen haltijalle ja se oli tavallaan vuokraa siitä maasta mitä he viljelivät. Veron määrä vaihteli melkoisesti, mutta yleisimmin sen suuruus oli neljännes tai viidennes sadosta. Tämän lisäksi maksettiin vielä rahaveroa. Kaskaalan kylässä vero oli ilmeisesti neljännes sadosta.

Kreikkalaiskatolinen usko oli Käkisalmen läänissä tullut vallitsevaksi Novgorodin herruuden aikana. Jo aikaisemmin mainittu ruhtinas Jaroslav Vsevolodinpojan sotaretki Karjalaan edisti kreikkalaiskatolisuuden juurtumista myös Rautuun. Uutta uskoa ei kansa omaksunut heti, vaan se sekoittui pakanalliseen palvontaan ja niinpä Novgorodin arkkipiispa Makerij vielä vuonna 1534 valitti Moskovan suuriruhtinaalle, että pakanallista taikauskoa harjoitettiin Käkisalmen alueella asuvien suomalaisten keskuudessa.

Raudussa oli 1500-luvulle tultaessa tehty paljon kristinuskon juurruttamiseksi kansan mieleen. Pitäjässä oli oma kirkko, joka oli omistettu Suurelle Basilius Cesarealaiselle. Seurakunnan esipaimenena toimi Jakov-niminen pappi. Raudussa oli kirkon lisäksi kolme kappelia, jotka toimivat munkkien hoidossa. Kappelien hoidon lisäksi munkkien erityisenä tehtävänä oli pakanuuden hävittäminen karjalaisen väestön keskuudessa. Erityistä mainetta tässä tehtävässä sai Ilja-niminen munkki, joka kovaotteisesti hävitti uhrimajat, hakkasi maahan ja poltti uhrilehdot ja viskasi veteen pyhät kivet ja kastoi ne, joita ei vielä oltu kastettu.

Seurakunnan pappi sai elantonsa viljelemällä kirkon maata ja lisäksi hän sai erilaisia lahjoja sekä maksuja kirkollisista toimituksista. Veroja hänen ei tarvinnut maksaa.

Ruotsin vallan aika

Pitkään jatkunut rauhan aika päättyi 1500-luvun puolivälissä kuningas Kustaa Vaasan hallituskaudella Ruotsin ja Venäjän välisen sodan aikana. Varsinainen hävitys kohtasi Karjalaa kuitenkin vasta vuosina 1570-1595 käydyn pohjoismaisen 25-vuotisen sodan aikana. Herman Pietarinpoika Flemming joukkoineen hävitti sota- ja ryöstöretkillään Käkisalmen ja Pähkinäsaaren alueita vuosina 1572-1573 sekä jälleen vuonna 1577. Eräänlainen ratkaisu syntyi vuonna 1580, kun Pontus de la Gardien joukot valtasivat Käkisalmen ja koko lääni ja Rautu sen mukana jäi Ruotsin hallintaan. Niin ruotsalaisten kuin venäläisten toimesta tehtyjen hävitysretkien seurauksena Karjalan Kannas oli lähes autio. Raudussa mainitaan olleen ainoastaan 13 talonpoikaistaloa. Vuonna 1589 tilanne oli vielä huonompi, pitäjässä oli vain 11 asuttua taloa, Kaskaalan kylä oli ilmeisesti täysin autio. Ruotsin kuningas Juhana III ryhtyi voimakkaasti asuttamaan Käkisalmen linnaläänin aluetta kehoitta- malla mm. sotamiehiä asettumaan alueelle ja näin Raudunkin väkiluku alkoi hiljalleen kasvaa. Ruotsin valtakausi jäi tällä kertaa lyhyeksi, sillä vuonna 1595 solmitussa Täyssinän rauhassa se luovutti Käkisalmen läänin takaisin Venäjälle. Ruotsissa päähuomio kiinnitettiin pohjoisempien alueiden omistukseen. Raja tuli kulkemaan entistä idempänä ja päätymään Jäämerelle. Venäjän vallanperimysriidat antoivat Ruotsille mahdollisuuden puuttua uudelleen Käkisalmen läänin omistuskiistaan ja vuonna 1610 Jaakko de la Gardie joukkoineen aloitti Käkisalmen linnan piirityksen ja 2.3.1611 linna antautui. Stolbovan rauhassa vuonna 1617 Käkisalmen lääni liitettiin jälleen Ruotsiin. Rautukin sai taas uuden isännän. Käkisalmen lääniin muuttaneet uudisasukkaat eivät Täyssinän rauhan jälkeen muuttaneet pois kodeistaan, vaikka ne jäivät venäläisten haltuun. Muuttoliike jatkui Ruotsin uuden valtakauden myötä ja vuonna 1613 Kaskaalan kylässäkin todetaan olleen 13 asuttua taloa ja Raudun koko väestömäärän arvioidaan olleen noin 650 henkeä. Stolbovan rauhassa myös Inkerinmaa liitettiin Ruotsiin, joten raja Venäjää vastaan siirtyi Raudusta kauas etelään. Historiassa seurasi pitkä rauhallisen kehityksen kausi, 1600-luku. Rauhan rikkoi ainoastaan kuningas Kaarle X Kustaan sota vuosina 1656-1657. Raudun kannalta sota oli merkityksellinen, sillä sen kirkonkylässä käytiin eräs sen sodan ratkaisevimmista taisteluista 14.7.1656, jossa venäläiset saivat kokea katkeran tappion. Taistelujen aiheuttamien tuhojen lisäksi tämä sota toi Raudulle ja rautulaisille lisää rasitteita, koska Kustaa Hornin joukot majoittuivat Rautuun loppuvuodeksi 1657.

Ruotsin vallan myötä Käkisalmen lääniin tuli ruotsalainen läänitysjärjestelmä. Stolbovan rauhan jälkeen koko läänin sai hallintaansa maineikas sotapäällikkö Jaakko de la Gardie, koska hän oli antanut rahaa Ruotsin kruunulle sodan rahoittamiseksi. Alueen verotulot menivät lainan lyhennyksiksi. Rautu oli mukana tässä läänityksessä vuoteen 1630 asti. Myöhemmin valtaosa Raudusta, Kaskaalan kylä mukaan lukien, kuului Örneholman vapaaherrakuntaan, jonka talomäärä oli kaikkiaan 182. Läänityksen haltiaksi tuli vapaaherra, valtaneuvos Johan Adler Salvenius 12.3.1651. Hänen kuoltuaan jo seuraavana vuonna läänitys siirtyi kuningatar Kristiinan toimesta Salveniuksen leskelle Margareta Skutelle, joka hallitsi vapaaherrakuntaa vuoteen 1657 asti. Örneholman seuraava valtias oli Kaarle X Kustaan sodissa ansioitunut kenraalimajuri Paul Würtz, jolta läänitys siirtyi Niilo Gripenhjelmille vuonna 1676. Isossa reduktiossa läänitys palautui kruunulle ja se vuokrattiin käskynhaltija Piperille ja vuonna 1685 inspehtoori Åke Olofssonille. Vuonna 1699 siirtyi Örneholman hallinta Olofssonin pojalle.

Heti valloituksen jälkeen Ruotsi aloitti alueiden verotuksen. Vuosina 1580 ja 1590 tilanne oli kovin vaikea, taistelujen ja hävitysten jäljiltä veronmaksukyky oli lähes olematon, uudisasukkaat olivat köyhiä ja venäläiset tekivät ryöstöretkiä hävittäen senkin vähän, mikä oli saatu kylvettyä tai rakennettua. Vuonna 1611 tapahtuneen Käkisalmen valtauksen jälkeen tilanne oli jo vähän parempi, olot alkoivat sotien jälkeen vakiintua ja Raudussakin elämä asettui uusiin uomiin. Verotuksen pohjana olivat Venäjän valtakaudelta periytyneet obsa ja aura (aura = 3 obsaa). Auran uudeksi nimeksi tuli aateri eli atra. Verotus kokonaisuudessaan oli hyvin sekavaa ja monimutkaista. Esimerkiksi vuonna 1613 suoritetussa verotuksessa yhdeltä aaterilta kannettiin veroa seuraavasti: 12 äyriä rahaa, 2 tynnyriä viljaa, joko ruista tai ohraa, 1 tynnyri kauraa, 2 naulaa voita, 2 naulaa talia, 3 naulaa humaloita, 4 naulaa hamppua, 1/5 nautaa ja lammasta, 11/2 kuormaa puita, 1 parras heinää, 2 kupoa olkia, 1 tukki ja 1 lauta, lisäksi oli tehtävä 6 päivätyöpäivää. Myöhempinä aikoina verotus edelleen kiristyi. Päivätyöt tehtiin lähinnä Käkisalmen linnoituksen kunnostustöissä. Pitkän matkan vuoksi, noin kuusi penikulmaa, ne koettiin erityisen hankaliksi ja ajanmittaan ne korvattiin rahaverolla.

Varsinaisten verojen lisäksi kannettiin ns. apuveroja milloin mihinkin tarpeeseen, useimmiten sotaväen varusteisiin ja virkamiesten kuluihin.Verotukseen liittyi varmaankin väärinkäytöksiä ja epäselvyyksiä, koska kuningas Kustaa II Adolf määräsi vuonna 1630 toimitettavaksi verotarkastuksen ja uuden verollepanon. Työn suoritti kuninkaan uskottu, korkeaan asemaan noussut Karjalan oma mies Eerikki Antinpoika Trana, johon useas-ti vedottiin tulevina vuosina riitaisuuksien ratkaisuissa. Tarkastuksen tuloksena päädyttiin Raudun osalta aaterilukuun 114. Venäjän vallan lopulla auraluku oli 118 ja kun uusi aateri oli vain puolet vanhasta aurasta, kuvastaa se hyvin sotien aiheuttamien hävitysten suuruutta, vielä 20 vuotta taistelujen päättymisen jälkeen Raudun veronmaksukyky oli vain noin puolet sotaa edeltäneen ajan maksukyvystä.

Ruotsin aseiden myötä itäiselle Kannaksellekin tuli luterilainen usko. Sodat olivat 1500-luvun lopulla tuhonneet kreikkalaiskatolisen väestön lähes täysin. Autioille seuduille siirtyi väestöä läntiseltä Kannakselta ja muualtakin valtakunnasta. Uudet tulokkaat olivat luterilaisia ja toivat uuden uskon asuttamilleen alueille. Ensimmäinen luterilainen saarnamies alueella oli Käkisalmen linnan saarnaaja Matias Petri. Vuonna 1592 hän jäi venäläisten vangiksi ja vielä vaikeammaksi tilanne tuli Käkisalmen läänin jäätyä Täyssinän rauhassa jälleen venäläisten haltuun. Vuoden 1611 valtauksen jälkeen tuli Käkisalmen kirkkoherraksi Henrik Tuomaanpoika Winter ja hänen vaikutuksensa ulottui laajalle alueelle vallatussa Käkisalmen läänissä.

Rautu muodostettiin omaksi luterilaiseksi seurakunnaksi vuonna 1620 ja ensimmäinen kirkkoherra oli Antti Olavinpoika. Hänen seuraajiaan olivat Lauri Juhanpoika Ulvik, Yrjö Laurinpoika ja herra Greels. Rautu kuului niihin seurakuntiin, joissa tuomiokapitulilla oli ratkaisuvalta papin vaalissa ja vuonna 1662 Viipurin piispa nimitti Raudun kirkkoherraksi Samuel Ulvikin, joka lienee ollut edellä mainitun Lauri Ulvikin poika. Virassaan Samuel Ulvik toimi lähes kaksi vuosikymmentä ja hänen seuraajakseen tuli vuonna 1683 Johannes G. Thorenius ja hän hoiti kirkkoherran virkaa aina ison vihan alkuun asti. Vuodesta 1660 lähtien kirkkoherralla oli apunaan kappalainen. Raudun ensimmäinen luterilainen kirkko on ilmeisesti rakennettu jo 1600-luvulla, mutta mitään kirjallista tietoa siitä ei ole säilynyt. Kirkko on ilmeisesti ollut puurakenteinen ja sijainnut Kirkkojärven rannalla. Herran huone tuhoutui Raudussa vuonna 1656 käydyn taistelun yhteydessä. Kirkko ilmeisesti kunnostettiin, mutta kun se jatkuvasti vaati korjauksia, päätettiin pitäjään rakentaa kokonaan uusi kirkko ja se valmistui vihdoin vuonna 1699. Hautausmaa sijaitsi kirkon vieressä ja se on ollut käytössä aina siihen asti kun Raudussa suomalaisia oli.

Ruotsin kruunun toimenpiteet seudun kreikanuskoisia kohtaan saivat painostuksen luonteen ja osa heistä muutti Venäjälle. ”Venäläinen hapatus” oli lakannut vaikuttamasta, kuten Suomen kenraalikuvernööri, kreivi Pietari Brahe totesi. Harvalukuinen kreikanuskoisten joukko piti lujasti kiinni uskostaan, eikä säästänyt vaivojaan saadakseen hengellisiä palveluita. Lähin saarnaaja ja pappi asui Tiuralassa Hiitolassa. Kreikanuskoinen väestö oli harrasta ja uskontoonsa vakavasti suhtautuvia ihmisiä , jotka muuttuneissa valtiollisissa olosuhteissa olivat joutuneet syrjäytettyyn asemaan. Uskonsa vuoksi heitä monesti kutsuttiin ”ryssiksi.”

Kaskiviljely takasi edelleen rautulaisten toimeentulon. Väestön lisääntymisen johdosta syntyi usein riitoja maiden hallinnasta ja käyttöoikeudesta. Suuren työmäärän vuoksi kaskeaminen johti kyläläiset läheiseen kanssakäymiseen. Työ tehtiin yhdessä ja tulokset jaettiin tasan siihen osallistuneiden kesken. Kaskeaminen suoritettiin siten, että metsässä puut kolottiin, ts. kuorittiin ympäri, josta oli seurauksena niiden kuivuminen ja lahoaminen. Menettelytapaa sanottiin pyöltämiseksi ja kolottua metsää kutsuttin pykäliköksi. Pyälletty metsä sai seistä 7-15 vuotta, ennen kuin se oli valmis kaadettavaksi ja poltettavaksi. Kaskesta saatiin yleensä kolme satoa, jonka jälkeen se jätettiin uudelleen metsittymään ja noin 20 vuoden kuluttua se oli jälleen uudelleen kaskettavissa. Yleisin kaskimaiden viljakasvi oli ruis, mutta myös ohraa ja naurista tiedetään siellä viljellyn. Vähitellen kaskimaat tulivat peltoviljelyn piiriin. Asutuksen lisääntyessä tuli tarpeelliseksi jakaa maat talojen kesken sekä määritellä rajat. Kaskimaistakin alkoi muodostua kilpailua ja tästä syystä päädyttiin myös kylän yhteismetsien jakoon, jako tapahtui talojen aateriluvun perusteella. Samaa menettelytapaa sovellettiin myös suoalueiden jaossa.

Metsästys oli jo aikaisemmin menettänyt merkityksensä elinkeinona, mutta vielä 1600-luvulla nimettiin Rautuunkin jahtivouti, jonka tehtävänä oli huolehtia petoeläiten tuhoamisesta. Erityisesti karhut ja suuret susilaumat häiritsivät ihmisten elämää. Matkustaminen oli niiden vuoksi käynyt vaaralliseksi ja Räisälässä kerrotaan karhujen tappaneen vuonna 1666 kaikkiaan 36 hevosta.

Rautu niin kuin muukin valtakunta kohtasi 1600-luvun lopulla kovan koettelemuksen, nälänhädän. Sato oli monena vuonna 1660- ja 1680-luvulla erittäin huono. Pahin nälänhätä osui vuosiin 1694-1695. Kato oli lähes täydellinen ja Raudun Örneholman vapaaherrakunnan vuokraaja valitti, että kadon johdosta oli autioksi jäänyt 38 aateria, 84 taloa oli tullut maksukyvyttömäksi, koska asukkaat olivat kuolleet tai kulkivat kerjuulla. Koko läänissä saatiin ruista tuskin sen vertaa, että se olisi riittänyt siemeneksi. Tämä johti siihen, että puute jatkui vielä vuosia eteenpäin.

Kokonaisuutena voidaan Ruotsin valtakautta pitää myönteisenä kehityskautena Raudussa. Länsimainen kulttuuri ja elämänmuoto juurtui seudulle ja vahvisti siteitä Suomeen. Pitkään jatkuneen rauhan seurauksena Raudun asukasluku oli 1600-luvun lopulla kohonnut noin 1400 henkeen. Valtiovalta yritti kaikin tavoin edesauttaa asutuksen leviämistä kovia kokeneille seuduille. Autioiksi jääneille tiloille muuttaneille saatettiin antaa verovapaus jopa useiksi vuosiksi. Kruunun tarkoituksena oli luonnollisesti taata tulevaisuudessa mahdollisimman suuret verotuotot tältäkin alueelta. Ruotsin hallinta-ajalla alkoi Raudussa lukutaidon ja kansanvalistuksen johdonmukainen edistäminen. Vuonna 1644 annetussa ohjeessa kehotettiin valitsemaan lukkariksi henkilö, joka kykenisi opettamaan nuorille lukemista ja katekismusta. Tällaisia henkilöitä olivat mm. 1640-luvulla lukkari Airikka sekä vuonna 1666 Matti Paavalinpoika. Kehityksen kulkiessa eteenpäin mainitaan Raudussa olleen koulumestarina Henrik Samuelinpoika Ulvik vuonna 1693. Lukutaito ei ollut vallan tuntematonta tuon ajan savupirteissä.

Elämä Raudussa, kuten muuallakin Karjalassa oli yksinkertaista ja vaatimatonta, maanviljelyksellä ja kaskeamisella hankittiin elanto. Pelto käännettiin kuokalla tai puuatralla, johon seppä oli takonut rautaisen kärjen, muokattiin risukarhilla ja kylvettiin siemenet. Valmis vilja kuivattiin ja puitiin riihessä ja jauhettiin käsikivillä. Karjatalous oli vaatimatonta, heinää ja muuta rehua oli niukasti, pelloilla karjan rehua ei kasvatettu. Rautulaiset pukeutuivat 1600-luvulla pellavaan ja sarkaan. Lampaita kasvatettiin runsaasti ja pellavaa viljeltiin suuret alat. Vaatteet tehtiin kotona käsityönä.

Venäjän vallan aika

Ruotsi oli 1600-luvulla kohonnut suurvalta-asemaan Euroopassa, Suomenlahti ja Itämeri olivat lähes kokonaan sen hallinnassa. Kuninkaaksi oli vuonna 1697 noussut vasta 15-vuotias karoliini Kaarle XII. Venäjällä oli valtaistuimelle 1690-luvulla noussut tsaari Pietari I, lisänimeltään Suuri. Ruotsin soturikuninkaan seikkaillessa joukkoineen ympäri Eurooppaa päätti venäläisten tsaari hyödyntää tilaisuutensa pohjoisessa. Alkoi suuri pohjansota, jota myös isoksi vihaksi kutsutaan. Narvassa häviämänsä taistelun jälkeen tsaari oli onnistunut kokoamaan uuden armeijan ja vuosina 1701-1702 se hävitti Viroa ja Inkerinmaata. Hävitykset ulottuivat Suomenkin rajaseuduille, Kannakselle. Rautu joutui hävityksen kohteeksi 8.3.1703. Jumalanpalveluksen aikana venäläiset hyökkäsivät ja surmasivat ihmisiä, ryöstivät omaisuutta, polttivat taloja sekä ottivat vankeja. Voittoisten taistelujen seurauksena Pähkinälinna ja Nevanlinna siirtyivät venäläisten hallintaan ja tsaari Pietari alkoi rakentaa Nevan suulle uutta linnoitusta ja Pietarin kaupunkia vuonna 1703. Varmistaakseen rakentamisen häiriöttömän etenemisen venäläiset tekivät jälleen hävitysretken Kannakselle. Rautulaiset pakenivat kodeistaan niin tarkkaan, että läänityksen haltija Reinhold Åkesson väitti pitäjän olleen täysin asumattoman joulukuussa 1704.

Lopullinen ratkaisu Kannaksella tapahtui vuonna 1710, jolloin venäläiset saivat haltuunsa Viipurin linnoineen. Kolme vuotta myöhemmin tsaari Pietari jatkoi hyökkäystä Suomeen. Vähäisten sotavoimien ja kykenemättömän kenraali Georg Lybeckerin johdosta koko eteläinen Suomi joutui venäläisten haltuun vuonna 1713. Ylipäällikkyys siirtyi tämän jälkeen kenraali Karl Gustaf Armfeltille, mutta hänkään ei kyennyt pysäyttämään venäläisten hyökkäystä ja koko Suomi Kajaania lukuunottamatta oli menetetty venäläisille vuonna 1714. Kajaanin linnakin antautui vuonna 1716. Taisteluiden edettyä Suomeen olot Karjalan Kannaksella vähitellen rauhoittuivat. Rautulaisetkin alkoivat palata koteihinsa pakomatkoiltaan. Kyyditysvelvollisuus, sotaväen muonitus, verot ja muut sodan seuraukset rasittivat kovasti köyhtynyttä väestöä.

Uudenkaupungin rauhassa vuonna 1721 Venäjä sai haltuunsa Itämeren maakunnat, Inkerinmaan ja kaakkois-Suomen, jota alettiin kutsua Viipurin kuvernementiksi tai Vanhaksi Suomeksi. Rauhansopimuksessa taattiin väestölle vapaa uskonnon harjoitus ja käytännössä voimaan jäivät Ruotsin lait ja oikeuslaitos. Uusi Ruotsin ja Venäjän välinen raja alkoi Virolahdelta ja kulki koilliseen suurinpiirtein nykyistä rajalinjaa seuraten.

Venäjän vallan myötä tuli Vanhaan Suomeen valtakunnassa voimassa oleva järjestys ja sen mukana lahjoitusmaakäytäntö. Alueet maineen ja asukkaineen luovutettiin läänityksen haltijalle. Itsenäisistä talonpojista tuli lähes maaorjia. Rautu läänitettiin ensimmäisen kerran jo vuonna 1714 ja sen sai kenraali Adam Weide. Läänitykset vaihtuivat nopeassa tahdissa sen mukaan kuka milloinkin oli hallitsijan suosiossa. Raudun seuraavat haltijat olivat sotamarsalkka Nikita Ivanovitsh Repnin, kreivi Anton Devier ja kamariherra Stepan Lopuchin. Vuonna 1743 antoi keisarinna Elisabet Raudun läänitykseksi uudelleen armon saaneelle kreivi Anton Devierille, jonka kuoltua hänen poikansa jakoivat lahjoitusmaat keskenään.

Kenraaliluutnantti, kamariherra Peter Antonovitsh sai Sumpulan hovin, majuri Anton Antonovitsh peri Leinikylän hovin ja vänrikki Alexander Antonovitsh tuli Vehmaisten hovin omistajaksi. Kaikki edellä mainitut hovit olivat lähes samankokoisia, aateriluvultaan noin 32.

Sumpulan hoviin kuuluivat seuraavat kylät: Huuhti, Dudenitsa, Kaskaala, Korlee, Kuninkaanselkä, Palkeala, Pienautio, Raudunkylä, Riikola, Ristautio, Räiskälä, Sirkiänsaari, Sumpula, ja Suurporkku. Kylissä oli yhteensä 70 taloa.

Leinikylän hovi muodostui seuraavista kylistä: Haapakylä, Huttula, Keripata, Kuusenkanto, Leinikylä, Luukkolanmäki, Maanselkä, Mitronmäki, Mäkrä, Orjansaari, Pirholanmäki, Sissonmäki, Tervolanmäki, Suurhousu, Tokkari, ja Vepsä., yhteensä 58 taloa. Vehmaisten hovi käsitti seuraavat kylät; Haukkala, Kelliö, Keripata, Kopola, Kärsälä, Liippua, Nuijala, Miettilänmäki, Paksupolvi, Potkela, Raasuli, Savikkola, Savola, Sunikkola, Suvenmäki, Vakkila ja Vehmainen, Kylissä oli yhteensä 64 taloa. Kaikki edellä mainitut kylät olivat siis Devierin suvun läänityksinä.

Lahjoitusmaiden hallinta muuttui 1700-luvun loppupuolella perintöjen ja kauppojen johdosta siten, että omistus jakaantui useampien aatelissukujen kesken. Devierien valtakausi loppui Raudussa vuonna 1808. Vaikuttavaan asemaan suurine omistuksineen nousi von Fockin suku, joka omisti kokonaan Vehmaisten hovin, osia Leinikylän hovista sekä myöhemmin Sumpulan hovin. Muina huomattavina läänityksen haltijoina Raudussa 1800-luvun alussa mainitaan Johan von Briskorn ja paronitar von Pirch.

Oman lisänsä lahjoitusmaajärjestelmään toi se seikka, että Venäjä vuosina 1808-1809 käydyn sodan seurauksena oli liittänyt koko Suomen valtakuntaansa ja siitä oli muodostettu Suomen suuriruhtinaskunta. Keisari Aleksanteri I:n hyvä ystävä Kustaa Mauri Armfelt oli onnistunut liittämään Vanhan Suomen osaksi Suomen suuriruhtinaskuntaa vuonna 1812. Lahjoitusmaajärjestelmä ei sopinut ollenkaan tähän uuteen tilanteeseen ja sen ratkaisemiseksi perustettiin Viipuriin monien riitojen jälkeen komitea asiaa selvittämään. Useiden erilaisten näkökantojen vuoksi asian käsittely vei paljon aikaa ja vasta vuonna 1826 keisari antoi yleisen lahjoitusmaa-asetuksen, jossa lahjoitusmaat julistettiin talonpoikien suureksi pettymykseksi rälssiksi, ts. lahjoituksen saaneiden peruuttamattomaksi omaisuudeksi. Lahjoitusmaatalonpojista tuli lampuoteja, vuokraajia, jotka olivat täysin donataarien, vuokraisäntien, mielivallan alla.

Lahjoitusmaiden omistajilla, donataareilla oli oikeus verottaa alueensa talonpoikia. Verot suoritettiin luonnontuotteina, tervana, rukiina, ohrana ja kaurana. Veroa tarkastettiin vuonna 1720 ja sen määräksi tuli taloa kohti 2 ruplaa rahaa, 2 tynnyriä ruista, 1 setverikko (4,77 kappaa) ryynejä ja 3 naulaa voita, lisäksi 20 taloa antoi härän ja 4 taloa lampaan. Varsinaisten verojen lisäksi talonpojat joutuivat hankkimaan sotaväelle muonaa ja rehuja. Lahjoitusmaatalonpoikien oli lisäksi maksettava donataareille vuokraa, jonka suuruus oli kokonaan riippuvainen tämän ahneudesta. Veronkannossa esiintyneiden vaikeuksien johdosta verotusta uudistettiin siten, että kaikki verot yhdistettiin ja donataareille tuli siitä kaksi kolmannesta ja kruunulle yksi kolmannes.

Vuonna 1728 verotusta jälleen uudistettiin ja tarkoituksena oli päästä Ruotsin vallan aikaiselle tasolle. Tähän revisioon vedottiin usein seuraavien vuosikymmenten aikana, koska se talonpoikienkin mielestä koettiin kohtuullisemmaksi. Donataarien aktiivisuuden ja virkavallan tuen avulla verotus kuitenkin kiristyi ja erityisesti päivätöiden määrä kasvoi monesti kohtuuttoman suureksi, jopa siinä määrin, että talonpoikien omat työt jäivät kokonaan tekemättä. Veroriitoja puitiin oikeusasteissa monien vuosien ajan ja valituksia tuli keisarille asti. Sotaväkeäkin kerrotaan Raudussa nähdyn talonpoikien ojentamiseksi ja kurittamiseksi. Talonpoikien huonosta kohtelusta ovat kyseenalaista kuuluisuutta saaneet erityisesti hovien voudit, moisniekat. Pahoinpitelyt ja muut raakuudet olivat hyvin yleisiä. Talonpoika saatettiin häätää kodistaan perheineen kovakouraisesti pienenkin laiminlyönnin seurauksena. Asioita käräjillä ratkottaessa tuomiot olivat säännöllisesti donataarien etujen mukaisia. Lahjoitusmaakysymys oli Raudun ja koko Vanhan Suomen suurin ongelma 1800-luvun alkupuolen ajan. Rautuun oli kolmen lahjoitusmaahovin asemasta muodostunut seitsemän hovia, uusia olivat Miettilän, Maanselän, Potkelan ja Korleen hovit ja ne olivat syntyneet lähinnä maakauppojen seurauksena.

Vuoden 1863 valtiopäivillä nousi vahvasti esille kysymys lahjoitusmaista ja keskusteltiin niiden ostamisesta valtiolle ja myymisestä edelleen talonpojille perintötiloiksi. Myönteinen päätös asiasta syntyi seuraavilla valtiopäivillä vuonna 1867. Raudun lahjoitusmaat lunastettiin vuosina 1873-1880. Lunastetut pinta-alat olivat likimain seuraavat: Sumpula 11800, Leinikylä 4200, Miettilä 4000, Vehmainen 3500, Maanselkä 3100, Vepsä (Korlee) 3100 ja Potkela 2350 hehtaaria. Asukkaita lahjoitusmailla oli noin 3800 henkeä.

Perintökirjansa, joka vääjäämättömästi osoitti omistusoikeuden tilaan, Raudun talonpojat saivat vuosina 1880-1886. Tilojen lunastushinta oli suoritettava valtiolle 39 vuoden kuluessa. Suomen valtion asioihin puuttuminen merkitsi noin 150 vuotta kestäneen lahjoitusmaakauden päättymistä. Talonpojat joutuivat kuitenkin vielä raskaan sortokauden jälkeen ostamaan itselleen ne tilat, joita heidän esivanhempansa olivat ominaan vuosisatoja viljelleet. Taloudellinen ja yhteiskunnallinen kehitys pääsi alkuun vähitellen, mutta tulokset näkyvät vasta vuosikymmenten kuluttua.

Jo aikaisemmin on todettu, että Rautuun rakennettiin uusi kirkko 1600-luvun lopulla. Se jäi kuitenkin lyhytikäiseksi, sillä se tuhoutui ilmeisesti vuonna 1706 kun venäläiset hävittivät itäistä Kannasta. Uuden kirkon uskotaan valmistuneen vuonna 1728, se oli puukirkko ja sijaitsi entisellä paikalla Kirkkojärven rannalla. Kirkko oli kuitenkin pieni ja tarve uuden pyhätön rakentamiseen oli suuri. Uusi kirkko saatiin vasta vuonna 1823. Se sijaitsi uudella paikalla, Varikselan kylässä. Kirkon piirrustukset oli laatinut italialainen arkkitehti Gharles Bassi, joka tuohon aikaan suunnitteli Suomeen huomattavan määrän julkisia rakennuksia. Tämänkin kirkon kohtaloksi tuli tuhoutua sodassa vuonna 1918.

Raudun kreikkalaiskatolinen väestö oli keskittynyt pääasiassa Palkealan, Sirkiänsaaren, Keripadan, Vakkilan, Sunikkalan ja Riikolan kyliin. Ruotsin vallan aikana tätä väestöä oli kohdeltu kovakouraisesti, heidän kirkkonsa ja rukoushuoneensa oli poltettu ja omaisuus ryöstetty. Venäjän vallan aikana kreikanuskoisten asema hieman parani. Palkealan kreikkalaiskatolinen kirkko valmistui vuonna 1865 ja sen rakentamisen rahoitti pietarilainen kauppias Rusanow. Kirkon vihkimisen toimitti metropoliitta Isidoros 3.10.1865. Pitäjässä kerrotaan kirkon lisäksi olleen kolme rukoushuonetta. Kreikkalaiskotolinen seurakunta toimi hyvin aktiivisesti jäsentensä hengellisen hyvinvoinnin turvaamiseksi.

Rautulaiset saivat edelleen toimeentulonsa pääasiallisesti maanviljelyksestä. Lahjoitusmaakausi kuitenkin pysäytti tämän elinkeinon kehityksen yli puoleksitoista vuosisadaksi. Viljelyksessä nuodatettin isiltä perittyjä tapoja ja esimerkiksi rauta-auroja ei pitäjässä juuri ollut. Vuonna 1886 päätti kuntakokous ostaa kuusi Storebran-tehtaan siipiauraa pitäjäläisten vuokrattavaksi. Vuonna 1891 aurat myytiin huutokaupalla ja yhden niistä osti Juho Mentu. Karjanhoidossa pitäjän hovit olivat edelläkävijöitä ja esimerkiksi Vehmaisten hovissa oli jo vuonna 1870 englantilaisia rotusonneja. Lahjoitusmaatalonpojan elämä oli vaatimatonta ja niukkaa, mutta paremmastakaan ei ollut tietoa, joten elämä kulki latuaan.

Vuonna 1865 annetulla asetuksella Suomeen perustettiin maalaiskunnat. Päätösvaltaa kunnissa käytti kunnankokous ja toimeenpanovalta oli kunnallistoimikunnalla. Kunnan toiminta-alueeseen määrättiin huoltotoimi, terveydenhoito, kouluasiat, teiden ja siltojen kunnossapito sekä muita paikallisia asioita.

Yhteiskunnan huoltoa tarvinneet olivat aikaisemmin kuuluneet kirkon vastuulle, mutta uusi kuntalaki velvoitti kuntia huolehtimaan vähäosaisista. Avun tarpeessa olevien huoltoa kutsuttiin vaivaishoidoksi. Kunta oli jaettu ruotupiireihin ja kussakin ruodussa huollettiin hoidettavaksi määrätty henkilö elättämällä häntä vuoronperään ruotuun kuuluvissa taloissa.

Terveydenhuollon alalla rokottaminen isorokkoa vastaan oli ensimmäisiä toimenpiteitä, joihin Raudun kunnassa ryhdyttiin uuden kuntalain velvoittamana. Tammikuussa 1888 palkattiin kuntaan naispuolinen rokottaja, jolla oli myös kätilön koulutus. Oma kunnanlääkäri pitäjään saatiin vasta vuonna 1915.

Koululaitos perustettiin Suomeen vuonna 1866. Raudussa oli ollut koulumestari jo 1600-luvulla. Raudun ensimmäinen koulu aloitti toimintansa jo 15.1.1876. Koulujen määrä kohosi yhdeksään vuoteen 1918 mennessä. Rautuun vuonna 1849 perustettu kirjasto oli eräs Suomen ensimmäisistä ja kirjastossa myös käytiin ahkerasti. Kirjastotoiminta oli vilkasta myös nuorisoseurojen piirissä ja näin kirjastotoiminta levisi koko pitäjän alueelle. Kirjastotoimen perustaja oli rovasti J. Zitting ja hän toimi myös kirjastonhoitajana useiden vuosien ajan ilman korvausta. Varat kirjojen hankintaan saatiin lahjoituksina mm. siten, että jokainen kuulutuksiin pantu pariskunta maksoi kirjastolle 50 kopeekkaa kirjojen ostoa varten.

Rautatien rakentamisesta Raudun kautta Pietariin keskusteltiin useasti 1800-luvun loppupuolella. Raasulin – Hiitolan radan rakentaminen alkoi kuitenkin vasta vuonna 1915 ja se valmistui kahta vuotta myöhemmin. Rautuun rakennettiin myös harvinaisen suuri ja komea asema-rakennus vilkaskasta rajaliikennettä silmällä pitäen.

Raudun tieverkosto oli vilkkaan Pietariin suuntautuneen kaupan johdosta kehittynyt melko tiheäksi ja kattavaksi. Teiden kunnossapito ja talviauraus olivat talonpojille kova rasitus ja jako-osuuksista käytiin useita riitoja. Vuonna 1886 päätettiin antaa teiden auraus eli lananveto urakalla suoritettavaksi. Aurat, ns. puolilanat, päätettiin teettää kunnan kustannuksella. Posti kulki Rautuun Kivennavan kautta ja kunnan oli huolehdittava sen kuljetuksesta ja se annettiin huutokaupassa edullisimman tarjouksen tehneelle. Postipäiviä oli viikossa kaksi. Vuonna 1896 postin kuljetus siirtyi valtion postilaitoksen suoritettavaksi.

Katovuosia tai muita poikkeuksellisia olosuhteita varten Rautuunkin perustettiin ns. lainajyvästöt, joista tarvittaessa saattoi lainata viljaa. Säännöt hyväksyttiin kuntakokouksessa 4.9.1859 ja niiden alla olivat nimet: Jakob Zitting, H. Forelius, Paulu Pipinen, Clemens Järnström, Thomas Mendu, Thomas Mörsky ja Thomas Vuorikkinen. Jyvästöjen alkuvarastoksi koottiin viljaa jokaisesta talosta manttaalin mukaan. Pitäjässä toimi neljä eri lainajyvästöä: Vehmaisten-, Leinikylän-, Miettilän- ja Sumpulan vallan lainajyvästö, ja ne osoittautuivat myöhemmin hyvinkin tarpeellisiksi. Riitojakin asioiden hoidosta syntyi, mutta yleisesti asiat sujuivat sääntöjen edellyttämällä tavalla.

Rautu ei ole tullut tunnetuksi teollisuuspitäjänä. Sumpulassa oli kuitenkin 1800-luvulla rautatehdas, joka jalosti järvi- ja suomalmia. Tehtaan yhteydessä oli myös konepaja, joka valmisti hellarautoja, hautapatsaita, pyöreitä tykinkuulia ja keittopatoja. Konepajan toiminta päättyi vuonna 1897. Raudussa oli useita myllyjä viljan jauhamiseksi ja sahoja tukkien jalostamiseksi vientiä varten. Pietarihan oli lähellä ja siellä oli rajaton tarve ruoka- ja rakennustarvikkeista. Erityisesti maitoa kuljetettiin suurkaupunkiin runsaasti. Matkaa oli noin kuusikymmentä kilometriä, joten se taittui hyvällä hevosella yhdessä päivässä. Paluukuormassa tuotiin yleensä elintarvikkeita, mm. leipää ja jauhoja, joiden hinta Pietarissa oli edullinen. Karjan väkirehuja tuotiin myös huomattavia määriä. Tällä kaupanteolla kerrotaan jonkun rikastuneenkin.

Kaupan vapautuminen synnytti Rautuun lukuisia yksityisiä kauppoja 1800-luvun loppupuolella. Mikko Selosen kauppa Kaskaalan kylässä oli ensimmäinen ja se avattiin vuonna 1870. Kauppaoikeus siirtyi Selosen vävylle Junan Tuomaanpoika Mentulle vuonna 1874. Muita yksityiskauppiaita olivat mm. Simo Gratsheff, Peter Puhakka, Feodor Sidoroff. Juhan Tuomaanpoika Mentullakin oli vielä myöhemmin kauppaliikkeet mm.Varikselassa, Venäjän puolella Lempaalassa ja Raudun kirkonkylässä. Pisimpään kauppaa Raudussa harjoittivat Kermiset. Osuustoimintaliike levisi Rautuun 1900-luvun alussa ja paikallinen osuuskauppa aloitti toimintansa vuonna 1907. Osuuskuntaan oli vuoden loppuun mennessä liittynyt 258 jäsentä. Seuraavana vuonna jäsenmäärä laski noin viidelläkymmenellä, mutta lähti siitä taas nousuun siten, että vuonna 1917 jäseniä oli jo 642.

Pitäjän pankkitoimintakin alkoi 1900-luvun alussa. Osuustoiminta näytti jälleen voimansa ja Raudun Osuuskassa aloitti toimintansa vuonna 1902. Säästöpankkiryhmä seurasi perässä ja vuonna 1905 avattiin Raudun Säästöpankki.

Sortovuosien ja ensimmäisen maailmansodan pyörteissä alkoi kypsyä ajatus Suomen itsenäisyydestä. Venäjällä ja Suomessakin alkanut lakkoilu ja mellakointi sai rautulaiset valppaiksi ja vuonna 1917 päätettiin pitäjään perustaa suojeluskunta. Samanaikaisesti rakennettiin Hiitolan – Raasulin rautatietä ja Raudun asemaa, joten seudulla oli noin tuhat vierasta työntekijää, jotka herättivät levottomuutta paikallisen väestön keskuudessa. Marraskuussa vuonna 1917 tästä joukosta muodostui punakaartiosasto, jota johti August Junell. Tämä ”kenraali” joukkoineen mellasti Raudussa ja laajemminkin Kannaksella suorittaen ase-etsintöjä ja kuulusteluja rautulaisten keskuudessa. Suuremmilta yhteenotoilta kuitenkin vältyttiin.

Suomen julistauduttua itsenäiseksi 6.12.1917 Raudun suojeluskunta rupesi hankkimaan itselleen aseistusta ja hanke toteutettiin yksityisin varoin. Keräyksellä rahaa saatiin 34948 markkaa ja tällä summalla voitiin hankkia 50 kivääriä ja niihin 10000 patruunaa. Venäjän puolelle rajaa oli tammikuussa 1918 saapunut 40 vaunua käsittävä juna täynnä sotilaita ja sotatarvikkeita. Punakaartin tukema venäläinen osasto hyökkäsi Raasulista kohti Raudun asemaa noin tuhannen miehen voimin, puolustajia oli vain noin kaksisataaviisikymmentä, mutta he saivat hyökkäyksen pysäytetyksi Mäkrän seudulle. Tämän jälkeen punakaartilaiset ja venäläiset linnoittautuivat Raudun asemalle ja yrittivät karkoittaa aseman ympärille levittäytyneitä valkoisten joukkoja. Taisteluja käytiin aina huhtikuun alkuun asti, jolloin 4.4.1918 tehtiin ratkaiseva hyökkäys asemalle valkoisten saamien lisäjoukkojen avustuksella. Valkoinen armeija everstiluutnantti Yrjö Elfvengrenin johdolla voitti kiivaan taistelun ja venäläiset yrittivät paeta rajan taakse, mutta suurin osa heistä kohtasi kuolon paikassa, joka myöhemmin on saanut nimen Kuolemanlaakso. Hyökkääjiä kaatui arviolta noin 850 ja suomalaisten tappiot olivat noin 400 kaatunutta. Raudun taistelun jälkeen venäläiset eivät enää lähettäneet joukkoja Suomeen, itsenäisyys oli tällä erää turvattu. Raudussa ei käytyä sotaa koettu niinkään veljessotana, vaan muualta tulleiden punakaartilaisten ja siihen osallistuneiden venäläisten joukkojen johdosta se koettiin taisteluna Suomen itsenäisyyden puolesta. Hävitys oli kuitenkin jälleen kohdannut Rautua ja rautulaisia. Pahiten kärsi asemanseutu ja kirkonkylä, jossa kirkon lisäksi oli tuhoutunut useita rakennuksia sekä luonnollisesti vielä keskeneräinen komea asemarakennus. Tulituksessa tuhoutui myös arvokas Sumpulan hovin päärakennus.

Venäjän valtakausi oli Raudulle ja rautulaisille raskasta aikaa. Lahjoitusmaajärjestelmä haittasi taloudellista kehitystä ja oli henkisestikin orjuuttavaa. Elettiin eräänlaisessa pysähtyneisyyden tilassa. Maanomistuskiistojen ratkettua alkoi Raudussakin olla havaittavissa merkkejä myönteisestä kehityksestä, niin taloudellisesti kuin henkisestikin. Yhteiskunnallinen kehitys, joka oli alkanut jo 1800-luvun loppupuolella, jatkui voimakkaana ja muutti ihmisten jokapäiväistä elämää. Tähän ajankohtaan liittynyt voimakas kansallisuustunne aloitti tien kohti itsenäistä Suomea. Toisaalta Vänäjällä oli päässyt valtaan sortopolitiikkaa kannattava ryhmittymä, joka kaikin tavoin pyrki saattamaan suomen yhä alistetumpaan asemaan. Voimakas kansallisuustunne ja Venäjän sortotoimet varmaankin edesauttoivat vapaan kansalaistoiminnan menestyksellistä liikkeellelähtöä Suomessa. Perustettiin mitä monipuolisimpia seuroja ja yhdistyksiä ihmisten henkisen, fyysisen ja taloudellisen hyvinvoinnin edistämiseksi.

Talonpoikien päästessä Karjalassa vapaasti harjoittamaan elinkeinoaan alkoi Rautukin vaurastua. Olennainen tekijä oli myös jo aikaisemmin mainittu Pietarin läheisyys. Keisarilliseen suurkaupunkiin vietiin monenlaisia tavaroita: maitoa, voita, halkoja ja muuta puutavaraa. Suomen itsenäisyyden myötä tämä myönteinen kehitys koki takaiskun, rajan sulkeutuessa vuonna 1918 kaupankäynti tyrehtyi kokonaan ja rautulaisten oli haettava tuotteilleen uudet markkina-alueet. Rautu oli jälleen rajapitäjänä idän ja lännen, Suomen ja Venäjän välillä. Lähtökohdiltaan erilaiset yhteiskuntajärjestelmät olivat luoneet ratkaisemattomia paineita venäläisten ja suomalaisten välille, joten yhteiselo perustui ainoastaan toisen ylivaltaan ja sortoon, josta ei voi seurata mitään hyvää. Näin olivat asiat Kannaksella, mutta muun Suomen kohdalta on todettava se myönteinen asia, että etenkin autonomian alkuaikoina Suomi kohotettiin valtioiden joukkoon. Täällä voitiin pitkälle elää omien lakien mukaan. Kaikki Suomesta kerätyt verot voitiin myös käyttää omien olojen kehittämiseen.

Itsenäisyyden aika

Suomen autonominen asema Venäjän valtakunnassa oli antanut mahdollisuuden kehittää maatamme omana valtiona, toisinaan melko vapaasti, joskus taas hyvinkin rajoitetusti tarkan valvonnan alla. Ruotsin vallan ajalta periytynyt lainsäädäntö ja yhteiskuntajärjestys oli säilynyt ja se teki mahdolliseksi kehittää itsenäistä Suomea osaksi länsimaista kulttuuria. Verinen kansalaissota jätti kuitenkin jälkeensä monia haavoja, joiden umpeutuminen vei kymmeniä vuosia. Karjalassa ei sotaa koettu niinkään kansalaissotana, vaan taisteluna ulkoista vihollista, Venäjää vastaan, johtuen ilmeisesti vuosisatojen mittaisista kokemuksista ja epäluulosta itäistä naapuria kohtaan. Kuten aikaisemmin on todettu, punakaarti ei ollut paikallinen, vaan koostui muualta tulleesta väestä.

Kunnallinen elämä Raudussa , kuten muuallakin Suomessa, kehittyi siten, että vuonna 1919 kuntakokouksen aikaisemmin käsittelemät asiat siirtyivät kunnanvaltuustolle. Asioiden lisääntyessä oli tarve myös lisätä henkilöitä niitä hoitamaan, kuntaan tuli esimies, rahastonhoitaja ja kirjuri. Kunnan juoksevia asioita ja omaisuutta hoiti kunnallislautakunta. Vähäosaisten hoito oli eräs kunnan tärkeä toiminta-alue ja sitä varten perustettiin vuonna 1920 vaivaishoitolautakunta. Seuraavana vuonna sen nimi muutettiin köyhäinhoitolautakunnaksi ja myöhemmin huoltolautakunnaksi. Lautakunnan tärkeimmäksi tehtäväksi tuli kunnalliskodin rakentaminen pitäjään. Asiaa monelta kannalta tutkittuaan päätti kunnanvaltuusto lautakunnan esityksestä ostaa seurakunnalta tyhjäksi jääneen pappilan ja kunnostaa sen vanhusten käyttöön. Kunnalliskoti valmistui vuonna 1937 ja siihen kuului rakennusten lisäksi 55 hehtaaria peltoa, joka tuotti hyvää satoa. Ylijäämä myytiin kauppaliikkeille, joten kunnalliskodin talous oli hyvällä kannalla ja kunnalliskodin maat esimerkillisesti viljeltyjä.

Terveydenhoito oli pitkään kunnanlääkärin ja kätilön varassa. Terveystaloa ryhdyttiin rakentamaan vuonna 1929. Talo valmistui seuraavana vuonna, mutta tuhoutui vuonna 1935 suuressa tulipalossa. Uusi terveystalo kohosi samalle tontille, mutta senkin kohtalona, kuten lähes kaikkien pitäjän raken-nusten, oli tuhoutua seuraavassa sodassa.

Raudun ensimmäinen kansakoulu oli aloittanut toimintansa vuonna 1876 ja se oli tarkoitettu vain pojille, mutta jo seuraavana vuotena aloitti toimintansa myös tyttökoulu. Myöhemmin nämä yhdistettiin ja vielä vuonna 1902 tämä kirkonkylän koulu oli ainoa Raudussa. Vuoden 1918 sodassa se tuhoutui monien muiden kirkonkylän rakennusten tavoin. Uusi opinahjo valmistui vuonna 1925 ja sitä laajennettiin vuokratiloihin vuonna 1930. Koulujen rakentaminen oli Raudussa erityisen vilkasta 1900-luvun alussa, uudet koulut aloittivat toimintansa Sudenmäellä, Palkealassa, Orjansaaressa, Mäkrällä, Raasulissa, Vehmaisissa, Raudunkylällä ja vielä vuonna 1937 Raudun asemalla.

Vuoden 1918 jälkeen alkoi Suomeen ja erityisesti Rautuun saapua runsaasti pakolaisia Inkerinmaalta Venäjän sisäisten levottomuuksien ja ihmisten vainoamisen johdosta. Maahanmuuttajien ja rajaseudun väestön sivistystason ja yleisen tietämyksen lisäämiseksi päätettiin Rautuun perustaa kansalaisopisto vuonna 1922. Sen toiminta jatkui ansiokkaasti kunnan ja valtion tuella aina talvisodan alkuun asti

Kirjasto oli Rautuun perustettu jo vuonna 1849 rovasti J. Zittingin aloitteesta. Suomen lainakirjastojen seura antoi 145 kirjaa ja vuonna 1860 ostettiin 64 nidosta. Varat hankittiin vapaaehtoisilla maksuilla ja avustuksilla. Kirjastonhoitajat toimivat ilman palkkiota ja lainaus oli luonnollisesti maksutonta. Kirjaston käyttö oli vilkasta perustamisesta lähtien. Vuonna 1898 kirjastossa oli 1088 nidosta ja lainausten määrä noin 1800. Kirjasto muuttui kuntakirjastoksi vuonna 1914. Monet yhdistykset mm. nuorisoseurat, luovuttivat kirjavarastonsa kuntakirjaston käyttöön. Koko pitäjän alueelle kirjastotoimi levisi kun useaan kylään perustettiin piirikirjasto.

Kaupan vapautuminen 1800-luvun loppupuolella oli synnyttänyt huomattavan määrän yksityiskaup-poja Rautuun, mutta vuosisadan vaihteen jälkeen niiden rinnalle alkoi kehittyä voimakasta osuustoi-mintaa. Raudun Osuuskauppa noin kymmenellä sivumyymälällä vahvistettuna hallitsi kaupantekoa 1900-luvun alkupuolella, ja kehitys jatkui suotuisana aina talvisotaan asti. Itsenäisyyden ajan yksityiskauppiaita olivat mm. Juho ja Maria Vaskelainen, Onni Järveläinen, Matti Honkanen, Matti Vesalainen sekä Juho Hännikäinen. Lisäksi mm. Kervisillä ja monilla muilla oli Raudussa erilaista liiketoimintaa.

Rahaliikennettä itsenäisyyden ajan Raudussa hoitivat osuuskassat, joita oli yhteensä viisi sekä Raudun Säästöpankki.

Itsenäisyyden ajan rautulaisten mielenkiinto oli suuntautunut turvallisuuden vahvistamiseen ja omien elinolojen kohentamiseen. Jo vuonna 1917 alkanut suojeluskuntaliike eli kansalaissodan jälkeenkin voimakasta kasvukautta, kyläosastoja oli yli kymmenen ja niiden toiminta oli vilkasta. Käydyn sodan jälkeen suojeluskunnan tärkein tehtävä oli rajan vartioiminen sekä yleisen maanpuolustushengen kohottaminen. Säännöllisissä harjoituksissa keskityttiin miesten asekunnon kehittämiseen. Ampumakoulutus- sekä kilpailut ja urheilu eri muodoissaan kuuluivat oleellisena osana suojeluskuntakoulutukseen. Kilpailutoiminnassa Rautu saavutti valtakunnallistakin menestystä. Kahdesti voitettiin mm. suojeluskuntien välinen kiertopalkinto Bergmann-konepistoolikilpailussa. Raudun kunta tuki avustuksin suojeluskuntaa, samoin tekivät Raudun lotat ja he osallistuivat lisäksi erilaisten tapahtumien järjestelyihin hoitamalla muonitusta ja muita tarpeellisia toimia. Merkittävän panoksen suojeluskunta antoi 1930-luvun lopulla raja-alueiden linnoitustyössä ja panssariesteiden rakentamisessa.

Vuonna 1919 perustettiin Rautuun Lotta Svärdin Raudun osasto. Sen toiminta keskittyi aluksi suojeluskuntatoiminnan tukemiseen, mutta myöhemmin kouluttautuminen sodan ajan tehtäviin tuli järjestön tärkeimmäksi päämääräksi.

Vuoden 1938 lopussa suojeluskunnan jäsenmäärä oli kohonnut yli neljänsadan ja lottia oli noin kolmesataa. Molempien järjestöjen tekemä vapaaehtoinen työ maanpuolustuksen hyväksi oli valtava. Se kuvasti huolta tulevasta, oltiin valmiita uhrautumaan rakkaan kotiseudun hyväksi. Lujasti kuitenkin uskottiin rauhantilan säilymiseen vielä silloinkin kun Euroopassa syttyi toinen maailmansota 1.9.1939.

Kuten aikaisemmin on todettu, maanviljelys oli vuosisatojen ajan ollut Raudun tärkein elinkeino, mutta pitkään jatkuneen lahjoitusmaakauden johdosta se ei ollut kehittynyt siten kuin muualla Suomessa. Vuosisadan vaihteessa keskusteluissa tuotiin voimakkaasti esille maatalouden heikko ja alhainen kehitystaso, mutta myös se, että sillä olisi hyvät kehitysmahdollisuudet. Näitä mahdollisuuksia heikensi kuitenkin se tosiasia, että monet rautulaiset kävivät töissä Pietarissa tai ajoivat sinne rahtia ja ostivat näin saaduilla rahoilla sieltä halpaa viljaa ja muitakin elintarvikkeita sen sijaan, että olisivat keskittyneet kotitilan viljelyyn. Oleellisesti maanviljelyn alhaiseen tuottoon vaikutti myös koneellistumisen heikko taso sekä lannoitteiden lähes olematon käyttö.

Näistä lähtökohdista aloitti toimintansa Raudun maamiesseura. Alkuaikoina toiminnassa kiinnitettiin päähuomio yleiseen neuvontaan sekä yhteisostoihin siemenviljan ja lannoitteiden hankkimiseksi edullisesti. Rajan sulkeutuminen vuonna 1918 muutti tilannetta aivan oleellisesti, oli pakko kiinnittää huomio maatalouden voimalliseen kehittämiseen ja karjatalouden tuotteiden markkinointiin uusille alueille. Halpaa viljaa ei enää saatu Venäjältä, se oli korvattava omalla tuotannolla. Erityistä huomiota kiinnitettiin muuttuneessa tilanteessa tuotannon tehostamiseen ja viljelysalan lisäämiseen. Itsenäisyyden aikana viljelysmaan kasvoi noin 2000 hehtaaria mm. soita ojittamalla, ollen kaikkiaan noin 6000 hehtaaria. Uusista viljakasveista mainittakoon kevätvehnä, jonka viljely oli huomattavan mittavaa.

Huomioitavaa on myös karjan tarvitseman rehun kasvatuksessa tapahtunut kehitys, heikkojen niittyheinien tilalle tuki arvokas apilaheinä, josta satoa saatiin 5000 – 8000 kg hehtaarilta. Viimeisenä uutuutena viljelyskasvien joukossa voidaan mainita sokerijuurikas, jonka viljely aloitettiin vuonna 1938. Viljelypinta-ala oli noin 30 hehtaaria ja keskisato 19000 kg hehtaarilta. Seuraavana vuonna viljelypinta-ala oli jo 80 hehtaaria. Juurikkaat jalostettiin sokeriksi Antrean pitäjään perustetulla tehtaalla.

Itsenäisyyden ajan kuluessa tapahtunut muutos rautulaisessa maataloudessa oli valtava. Viljantuotannossa saavutettiin omavaraisuus ja viljelyn edelleen kehittyessä ylijäämä voitiin myydä muun Suomen tarpeisiin. Kuten todettiin, karjatalouden tuotteiden myynti Venäjälle tyrehtyi vuonna 1918 ja niille oli löydettävä uusi markkina-alue. Ongelman ratkaisemiseksi Raudun karjanomistajat kokoontuivat Raudun seurakuntatalolle 31.7.1921 ja perustivat Raudun maidonmyyntiosuuskunnan ja sen tarkoituksena oli harjoittaa maitotuotteiden kauppaa jäsenistönsä edun mukaisesti. Tehtävä oli vaikea, mutta sopimukseen päästiinVoinvientiliike Valion kanssa säännöllisistä toimituksista ja näin oli tämä vaikea ongelma saatu ratkaistua. Osuuskunta auttoi jäseniään myös suorittamalla edullisia yhteisostoja väkirehujen ja lannoitteiden osalta silloin kun hinta oli edullinen. Osuuskunta jatkoi toimintaansa talvisotaan asti. Raudussa tapahtuneeseen maatalouden mittavaan kehitykseen vaikutti ratkaisevasti maamiesseuran toiminta. Se järjesti näyttelyitä, maamiespäiviä, kilpailuja ja monenlaista neuvontaa asioista, joihin viljelijät työssään törmäsivät. Ratkaiseva merkitys oli myös niillä maatalousneuvojilla, jotka palkattiin edistämään maatalouden kehitystä Raudussa. Viimeisin heistä oli Arvo Syrjälä. Raudun maamiesseuran ansioituneita jäseniä olivat mm. Hjalmar Vesalainen, Tuomas Monto ja Matti Joro, jotka kutsuttiin Viipurin läänin maanviljelysseuran kunniajäseniksi. Hjalmar Vesalainen oli mm. kuulunut siihen lähetystöön, joka jätti Suomen kansan adressin 5.3.1899 Venäjän keisarille.

Samaan aikaan kun maatalouden myönteinen kehitys eteni Raudussa, virisi naisten keskuudessa voimakas halu kotiolojen parantamiseen ja elämän laadulliseen kohentamiseen. Pitäjän nuori ja tarmokas kätilö Ida Jakobson oli osallistunut Helsingissä 31.10.1900 pidettyyn Martta-liikkeen perustavaan kokoukseen ja palattuaan kotiin Mäkrän kylään hän yhdessä tilojen emäntien kanssa alkoi puuhata Rautuunkin Martta-yhdistystä. Ida Jakobsonin lisäksi aktiivisia toimijoita olivat mm. Aune Kyllästinen, Liisa Pietiäinen, Anna Rahikka, Mary Siikanen, Aino Thelin, Anna Valkonen ja Maria Vesalainen. Mäkrältä innostus levisi koko pitäjän alueelle, lähes joka kylässä oli oma Martta-yhdistys ja niiden toiminta oli työtä kotien hyväksi. Kurssitoiminta oli tärkeällä sijalla yhdistyksissä, niillä kohennettiin ruoanlaittotaitoa, tehtiin käsitöitä, opeteltiin viljelemään keittiökasveja, kehitettiin puutarhaa, opetettiin kanojen ja mehiläisten hoitoa sekä mietittiin parannuksia kotien sisustukseen emäntien työn helpottamiseksi ja viihtyisyyden parantamiseksi. Kuten havaitaan, on kurssitus kattanut lähes koko kodin toimintapiirin ja sillä on ollut merkittävä vaikutus yleiseen elinolojen kehitykseen Raudussa.

Maamiesseuran ja Martta-yhdistyksen lisäksi myös muu vapaaehtoinen seuratoiminta oli Raudussa vilkasta. Erityisesti on mainittava nuorisoseuratoiminta, joka lähti liikkeelle jo 1890-luvulla. Uuden, kansanvalistustyöhön keskittyneen seuran toiminta alkoi lupaavasti, mutta kohtasi 1900-luvun alussa vaikeuksia ja kansalaissodan aikoihin toiminta oli muutaman vuoden lähes olematonta. Sota tuhosi seuran irtaimiston lähes kokonaan ja talokin kärsi pahoja vaurioita. Kun talouskin oli huonolla tolalla, ei ole ihme, että toiminnan uudelleen käynnistäminen oli hankalaa. Vuoden 1921 aikana päästiin jälleen vauhtiin ja erityisesti voimistelu oli tärkeällä sijalla, miehet harjoittelivat kahdesti ja naisetkin kerran viikossa. Tulostakin syntyi, seuran jäsen Simo Sappinen voitti myöhemmin kolme Suomen mestaruutta voimistelussa. Näytteleminen ja kuorolaulu olivat osa vilkasta toimintaa erilaisten opintokerhojen lisäksi. Näytelmiä esitettiin seuran omissa iltamissa, mutta niitä käytiin esittämässä myös muiden seurojen tilaisuuksissa. Laulukuorolle riitti myös vierailukutsuja. Nuorisoseuran toiminta oli esimerkillistä ja sen toimintatapoja pyrittiin omaksumaan mahdollisuuksien mukaan. Raudun alueella toimi kaikkiaan kuusi nuorisoseuraa, aina talvisotaan asti. Myös liikunnalliset urheilumuodot olivat rautulaisten suosiossa, harrastettiin yleisurheilua, voimistelua ja hiihtoa yms. Urheilukenttiä rakennettiin omatoimisesti useaan kylään talkootyönä ja lahjoitusten ja iltamilla kerätyn rahan avulla. Raudun alueella toimi kaikkiaan kuusi urheiluseuraa.

Kansalaissodan jälkeen Raudun seurakunta oli saman ongelman edessä kuin niin monesti ennenkin. Vuonna 1823 valmistunut iso puinen kirkko oli tuhoutunut sodassa, kuten kaikki sen edeltäjätkin. Väliaikaiseksi Herran huoneeksi kunnostettiin pitäjäntupa ja se palveli seurakuntaa aina uuden kirkkorakennuksen valmistumiseen asti vuoteen 1926. Temppeli oli tehty punaisesta tiilistä ja sen kellotapuli oli rakennuksen läntiseen päätyyn tehdyssä tornissa. Seurakuntaa oli yli kahden vuosisadan palvellut kaksi pappia, mutta vuonna 1925 toinen virka lakkautettiin säästäväisyyssyistä. Kirkkoherran virkataloksi tuli Mustilanmäen pappila ja sen yhteydessä ollut maatila kuului hänen palkkaetuihinsa. Papiston ja muiden kirkonpalvelijoiden palkat oli aikaisemmin suoritettu päivätöinä, viljana, voina ja lihana, mutta vuonna 1920 siirryttiin täydelliseen rahapalkkaukseen. Hautausmaiden hoitoon kiinnitettiin seurakunnassa erityistä huomiota. Niistä laadittiin kartat ja niitä kunnostettiin muutenkin perinpohjaisesti. Hautausmaat jaettiin käytävillä erillisiksi lohkoiksi ja niiden varsille istutettiin pensasrivistöjä. Seurakunnan papisto harjoitti voimakasta opetus- ja valistustyötä. Jumalanpalvelusten lisäksi pidet- tiin eripuolilla pitäjää hartaustilaisuuksia. Rippikoulussa annettiin perusteellista uskonnonopetusta, kierto- ja pyhäkouluissa kerrottiin uskonnon alkeet. Näiden toimien seurauksena rautulaisten kerro- taan olleen yleensä harrasta, uskonnollista väkeä. Raudun viimeisinä kirkkoherroina toimivat Adam Järveläinen vuosina 1893-1922 ja Paavo Ismail Salo vuosina 1924-1944. Työssään Raudun seurakunnan papit ovat viihtyneet hyvin, sillä he kaikki viimeistä lukuun ottamatta ovat hoitaneet virkaansa kuolemaan asti. Talvisodassa seurakunnan kohtaloksi tuli menettää vasta vähän yli kymmenen vuoden ikäinen kirkko, jäljelle jäi vain iso rauniokasa. Viimeiseen jumalanpalvelukseen Raudussa kokoonnuttiin Juhannuksena 1943 ja se pidettiin kirkkoraunioiden viereisessä metsikössä.

Raudussa oli itsenäisyyden ajalla ortodokseja noin viidennes koko asukasmäärästä ja heitä palveli Palkealan kreikkalaiskatolinen seurakunta, joka käsitti Raudun, Metsäpirtin, Sakkolan ja Vuokselan pitäjät. Seurakunnan keskuspaikka sijaitsi Raudussa Palkealan kylässä, jossa sijaitsi vuonna 1865 valmistunut kirkko. Seurakunnalla oli kirkon läheisyydessä oma hautausmaa, jota laajennettiin vuonna 1933. Seurakunnan esimiehelle kuului virka-asuntona pappila, jossa oli virkahuoneen lisäksi viisi asuinhuonetta ja keittiö. Jumalanpalvelusten lisäksi kuuluivat hartauden harjoittamiseen eri puolilla pitäjää järjestetyt har- taustilaisuudet. Kreikkalaiskatolisen seurakunnan toimintaan kuuluivat myös kristinoppikoulu, kierto- ja pyhäkoulu, joilla pyrittiin kasvattamaan väestön uskonnollista tietoa. Lisäksi seurakuntalaiset kokoontuivat vuosittain lukuisiin kirkollisiin juhlatilaisuuksiin.

Itsenäisyyden ajalla niin luterilainen kuin ortodoksinen uskonto elivät keskenään sovussa. Kumpikin teki työtä jäsentensä palvelemiseksi ja hengellisen hyvinvoinnin lisäämiseksi. Vuosisatojen ta-kaiset vainot oli puolin ja toisin unohdettu. Uskonnon opetus ja muukin kansanvalitus oli voimakasta kummassakin kirkkokunnassa ja työn tuloksia seurattiin mm. säännöllisesti järjestetyillä lukusilla, joissa tarkastettiin kansan lukutaitoa ja katekismuksen tuntemusta Rautulaiset tunsivat seurakunnan, niin luterilaisen kuin ortodoksisen, omakseen. Se ilmeni ahkerana kirkossa käyntinä ja muuhunkin seurakuntaelämään osallistumisena. Kreikanuskoisten keskuudessa tämä sitoutuminen oli ilmeisesti voimakkaampaa kuin luterilaisten, syynä saattoi osittain olla heidän vähemmistöasemansa. Muualla Suomessa voimakkaasti edenneet herätysliikkeet eivät Raudussa saaneet sanottavaa kannatusta, turvauduttiin omiin tuttuihin sananjulistajiin ja isiltä perittyyn uskoon.

Katkera loppu

Vuodesta 1938 lähtien maailman poliittinen tilanne kärjistyi uhkaavasti ja Suomessakin katsottiin tarpeelliseksi lujittaa omia puolustusmahdollisuuksia. Karjalan Kannaksella tehtiin linnoitustöitä ja rakennettiin panssariesteitä, vaikka uskottiin ja toivottiin rauhan rajoillamme säilyvän. Naapuriimme syntynyt Neuvostoliitto esitti loppukesällä 1939 Suomelle aluevaatimuksia, joihin hallituksemme ei katsonut voivansa suostua. Varotoimenpiteenä vaihtuivat linnoitustyöt reservin ylimääräisiksi kertausharjoituksiksi lokakuun alussa. Raudun miehet saivat kutsun 6.10.1939 ja seuraavana päivänä alkoivat käskyn saaneet saapua palvelukseen ja heistä muodostettiin mm. rajakomppanioita, joiden tehtävänä oli rajan vartiointi ja ensimmäisenä ottaa vastaan vihollisen hyökkäys. Tilanteen kiristyessä oli rajakylien evakuointi aloitettu 10.10.1939. Aamulla 30.11.1939 vihollistykistön laukaukset ilmoittivat sodan alkaneen ja Rautu oli jälleen taistelutantereena. Saamansa tehtävän mukaisesti suorittivat rajakomppaniat viivytystaistelua ja sytyttivät perääntyessään rakennukset palamaan. Rautulaiset kodit paloivat pimeässä syysyössä. Ankarien torjuntataisteluiden seurauksena venäläisten etenemistä pystyttiin hidastamaan ja joulukuun lopulla Neuvostoliitto joutui toteamaan, että Suomi ei ole lyötävissä muutamassa viikossa, niin kuin oli odotettu. Tästä johtuen vihollinen keskitti Kannakselle huomattavan, miesvoimaltaan ja aseistukseltaan ylivoimaisen armeijan, joka helmikuun alussa aloitti suurhyökkäyksen. Suomalaisten oli ylivoiman edessä peräydyttävä linjalle Viipuri – Taipale, mutta näihin asemiin venäläisten hyökkäys saatiin pysäytettyä. Viipuria ei talvisodassa taisteluissa menetetty. Niinpä 13.3.1940 solmitun välirauhan ehtojen tultua tietoon, oli tyrmistys hirvittävä Kannaksen asukkaille ja muille suomalaisille, kun selvisi alueluovutusten suuruus. Menetetty alue oli moninkertainen verrattuna siihen, mikä taisteluissa oli menetetty. Rajalinja noudatti likimain Pietari Suuren aikaista rajaa. Karjalan kansalla oli edessä pitkä evakkotaival ja asettuminen uusille asuinsijoille. Rautulaiset, joiden kotipitäjä oli tuhoutunut jo sodan ensimmäisinä päivinä, sijoitettiin pääasiassa Savoon, Mikkelin ja Pieksämäen alueille. Talvisodan jälkeen annettu pika-asutuslaki aloitti siirtoväen pysyvämmän asettumisen niille alueille, jonne heidät oli määrätty siirtymään.

Talvisodan jälkeinen rauha koettiin erittäin epäoikeudenmukaiseksi ja se kylvi seuraavan sodan siemenen. Tilanteen muututtua Euroopassa Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon alkoi sota uudelleen Suomenkin rajoilla. Menetetyt alueet haluttiin Saksan tuella vallata takaisin ja elokuun lopulla vuonna 1941 Karjalan Kannaksella oli saavutettu vanha rajalinja ja tänne ylipäällikkö Mannerheim pysäytti hyökkäyksen ja alkoi pitkä asemasodan kausi. Laatokan itäpuolella suomalaiset etenivät aina Syvärille ja Ääniselle asti. Hyvin nopeasti hyökkäyksen jälkeen alkoivat karjalaiset, rautulaiset mukaan lukien, palata kotiseuduilleen, pääosin kuitenkin vuoden 1942 puolella. Noin kolmannes entisistä asukkaista sai luvan muuttaa entisille asuinsijoilleen. Asettuminen sodan runtelemalle seudulle oli hankalaa, sillä esim. Raudussa vain 15% rakennuksista oli edes jotenkin säilynyt sodan hävityksiltä. Ensin oli kuitenkin saatava pellot kuntoon ja vilja kylvettyä, vasta sitten voitiin ajatella asuntojen rakentamista. Lähes kaikki kuntalaisten asiat hoidettiin aluksi sotilashallinnon alaisina, mutta vähitellen ne siirtyivät perustetun kunnanhoitokunnan vastuulle. Jäseninä tässä luottamuselimessä olivat Matti Pulakka, Jooseppi Sipponen, Tuomas Kähäri, Tuomas Pietiäinen, Jalmari Pehkonen ja Jalmari Pietiäinen. Hoitokunnan työ oli moninaista, mm. koulutoimi oli saatava alkuun ja kansahuolto hoitamaan ihmisten jokapäiväisiä tarpeita. Uusia asumuksia alettiin rakentaa tuhoutuneiden tilalle ja yritteliäs elämä alkoi jälleen viritä hävitettyyn pitäjään. Jälleenrakentamisessa antoivat merkittävää apua sotilaat rakentamalla asevelitaloja etupäässä suurperheisille ja vähävaraisille. Koulutoimintakin pääsi alkuun vuoden 1943 aikana sitä mukaa kun lapsia palasi kotiseudulleen. Jokunen kauppakin uskaltautui aloittamaan toimintansa ja muutamat muutkin yritykset yrittivät toimia sekasortoisissa oloissa.

Uutteran rakentamisen katkaisi kesällä 1944 Neuvostoliiton Karjalan Kannaksella aloittama suurhyökkäys. Vaikka evakuointia oli kaikenvaralta suunniteltu, eteni venäläisten hyökkäys niin nopeasti, että lähtö Raudusta tapahtui kovalla kiireellä. Rajan kansa joutui maantielle karjoineen ja vähine tavaroineen ilman varoitusaikaa. Kuljetuskalustosta oli huutava puute, joten mukaan voitiin ottaa vain se mikä itse voitiin kuljettaa. Jälleen kerran kotiseutu oli menetetty viholliselle ja uusi elämä oli aloitettava vieraassa ympäristössä, rautulaiset aloittivat sen pääosin Savossa; Anttolan, Hirvensalmen, Joroisten, Haukivuoren, Ristiinan, Jaalan, Virtasalmen, Mäntyharjun ja Mikkelin seuduilla.

Kiivaiden taisteluiden seurauksena Neuvostoliiton hyökkäys saatiin pysäytettyä Tali – Ihantola linjalle ja rauha solmittiin syksyllä 1944 ja talvisodan raja jäi pääpiirteissään voimaan. Sotien ja evakuointien aikana ansiokkaasti ja pyyteettömästi vapaaehtoista työtä tehneet Raudun suojeluskuntaosasto ja Lotta Svärdin Raudun osasto lakkautettiin rauhanehtojen mukaisesti. Rautu suomalaisena kuntana oli tehnyt tehtävänsä evakuoinnin tultua suoritetuksi, mutta se elää edelleen rautulaisten ja heidän perillistensä mielissä. Kunnioitus monenlaisissa vaikeuksissa kamppailleita esivanhempia kohtaan säilyy aina.