Rautu

Raudun sijainti ja maisema

Rautu sijaitsi Karjalan kannaksella Vuoksen eteläisen laskuhaaran eteläpuolella. Vanha valtakunnan raja oli pitäjän etelärajana 40 kilometrin verran ja se alkoi Raudun ja Metsäpirtin vastaiselta rajalla olevalta Lumisuo -nimiseltä laajalta suoseudulta. Suon koillisesta nurkasta raja jatkui Korleen kylän eteläpuolella Lempaalan järvestä Taipaleenjokeen laskevaan Viisjokeen, joka oli rajana kuusi kilometriä. Viisjoesta raja kulki Koskitsanjokea pitkin Koskijärveen, josta mutkitteli Raassulin kylän etelälaitaan korkealle Tattaripalteelle ja kääntyi sieltä lounaaseen Tungelmajoelle. Vepsan kylän kaakkoispuolella raja yhtyi etelästä virtaavaan Saijanjokeen, jota myöten se kääntyi länsirajana pohjoiseen. Länsiraja oli vuodesta 1323 vuoteen 1617 myös valtakunnan raja. Saijanjoen länsipuolella olivat Kivennavan ja Valkjärven naapuripitäjät.

Pohjoinen raja erotti Raudun Sakkolasta ja oli merkitty metsien ja suonsilmäkkeiden kautta rajalinjana. Saijanjoen jälkeen raja kulki koilliseen, ylitti Käkisalmi-Rautu radan ja Kiviniemen maantien Lännäjärven eteläpuolelta nousten Väärämäen harjulle. Pitäjän raja kääntyi itään mennessään Sakkolan Riiskan kylän länsipuolelle ja sen rajoja noudatellen pohjoiseen Suvannon rantaan, jota myöten kulki vajaan pari kilometriä. Suvantoon etelästä laskeva Tuusnanoja oli itärajana Metsäpirttiä vastaan Aliskan kylän pohjoispuolelle, josta mutkitteli jälleen itään. Korleen kylän koillispuolella se kääntyi kaakkoon ja yhtyi Lumisuolla valtakunnan rajaan.

Raudun pinta-ala oli ilman vesialueita 339,6 neliökilometriä.

Maisemat Raudussa olivat vaihtelevia. Alueen alavimmat seudut olivat Metsäpirtin vastaisella rajalla, josta länteen sijaitsivat 100 metrin harjanteet Sirkiänsaari, Palkeala ja Kaskaala -linjalla. Maasto kohosi edelleen Raassulin, Liipuan, Pirholanmäen ja Maaselän tienoilla jopa 180 metriin, josta saatoi nähdä Metsäpirtin pitäjän yli myös Laatokan vedet. Korkein kohta Raudussa oli Kivisyrjä 205 metrin korkeudella merenpinnasta. Asemankylän, kirkonkylän ja Raudunkylän seutu oli kumpuilevaa, mutta Väärämäen selänne kohosi jälleen ympäristöään korkeammalle. Selänne ulottui Sakkolasta Raudun kautta Valkjärvelle.

Vesistöjä Raudussa oli niukasti. Suurimmat järvet olivat Leinikylän järvi ja Rautjärvi pitäjän pohjoisosassa sekä Koskijärvi etelärajalla. Muut järvet olivat kooltaan lähinnä lampia. Vaatimattomat joet laskivat Vuoksen vesistöön, mutta vaihtelevuutta maisemaan antoivat myös jokien korkeat rantatörmät.

Alueella oli metsiä, vähäisiä soita ja useita kyliä peltoaukeineen. Maaperä oli viljavaa hiekan, moreenin ja saven sekoitusta. Paikka paikoin oli myös kerrallista savea ja hiesumaita. Metsissä kasvoi männyn ja kuusen ohella lehtipuita – koivua, jalopuita ja myös pähkinäpensaita.

Raudun historiaa lyhyesti

Koko historiansa ajan Rautu oli rajamaata idän ja lännen välillä. Sodat hävittivät sen usein, mutta aina uudestaan palasi usko elämisen jatkumiseen.

Raudun esihistoriallisesta kaudesta kertovat vain yksittäiset asumus- ja hautalöydökset. Sen asukkaat eivät kuitenkaan olleet meidän tuntemiamme rautulaisten esi-isiä. Nykysuomalaisiin kuuluvia ihmisiä alkoi siirtyä Suomenlahden eteläpuolelta vasta ajanlaskumme ensimmäisinä vuosisatoina.

Ensimmäiset luotettavat tiedot Raudun asutuksesta ilmenevät Novgorodin valta-ajan lopulta ja Moskovan ajan alusta vuoden 1500 paikkeilta. Kylien nimet ja määrä olivat jokseenkin sellaiset, jollaisina se säilyivät pitäjän loppuun saakka.

1600-luvulla syntyivät käsitteet äyrämöiset ja savakot. Nämä asukkaat olivat lännenpää Rautuun muuttaneita luterilaisia. He sekoittuvat paitsi keskenään, myös Raudun alkuperäisten ortodoksiasukkaiden kesken. Rautua voidaan syystä sanoa heimojen ”sulatusuuniksi”.

1700-luvun alussa venäläiset tunkeutuivat jälleen Kannakselle ryöstäen ja murhaten väestöä raa’asti. Venäjä otti itselleen osan Karjalan Kannasta ja myös pohjoisemman Laatokan Karjalan. Ruotsin vallan aikaiset läänitykset muuttuivat Venäjän tsaarien suosikeilleen lahjoittamiksi hoveiksi 1700 -luvun alussa. Asukkaat jäivät paikoilleen asumaan, mutta menettivät vähitellen itsenäisyytensä muuttuen torppareiksi ja lampuodeiksi. Lahjoitusmaajärjestelmä purettiin 1800-luvun lopulla.

Myöhemmin Venäjän valta ulottui aina Kymijoelle ja Savonlinnaan saakka. Koko Suomen se valloitti lopulta 1809-09.

Raudun pitäjän eli kunnan perustamisesta ei ole säilynyt tarkkaa tietoa, mutta todennäköisesti alkuun päästiin vähitellen 1865 annetun valtiollisen asetuksen nojalla. Kirkollisten ja yhteiskunnallisten asioiden hoito eriytettiin. Kuntien toimintapiiriin määrättiin kuulumaan ns. maalliset asiat ja kirkolliset jäivät seurakunnille.

Kaikista Raudun kirkoista ei ole varmaa tietoa. Se johtuu siitä, että rajaseudun levottomissa oloissa tuhoutui paitsi kirkkoja, myös kirkonkirjoja ja muita asiakirjoja.

Raudun viimeinen luterilainen kirkko valmistui 1926. Se tuhoutui Talvisodassa samoin kuin Palkealan kylässä ollut ortodoksinen kirkko.

Talvisodan alussa 1939 asukkaat joutuivat pakenemaan kodeistaan, mutta osa heistä palasi takaisin Jatkosodan aikana, kun pitäjä oli jälleen suomalaisten hallussa syksystä 1941 alkukesään 1944. Kesäkuun puoliväliin tultaessa jouduttiin lähtemään uudelleen vihollisen hyökkäyksen alta ja koko Kannas jouduttiin luovuttamaan lopullisesti Venäjälle.  Se oli samalla suomalaisen Raudun loppu.

Raudun pitäjän suomalaisen historian voidaan sanoa kestäneen ainakin 500 vuotta. Venäläinen se ei koskaan ollut.