Kallista maata

Helena Orava o.s. Määttänen

Olet tullut tuskasta syntymämaa,
olet katsonut kasvoihin yötä,
olet nähnyt hurmetta vuotavaa,
olet nähnyt taistoa työtä.
Olet nähnyt kun idän ilmoilla käy
teräsmyrskyksi sortajan uhka,
olet kuullut kun vaieten valittaa
kotilietesi tuttu tuhka.

Oi maa, sinä riemun ja tuskien,
olet syntynyt suuresta työstä,
olet kallein hinnoin ostanut
osan elämän seppelvyöstä.
Ei kohtalo lahjaksi antanut
yhtä hetkeä sulle vielä,
mitä kalleinta kansasi omistaa,
on saatu se taistojen tiellä.

Vihamies on kulkenut ylitse sun,
sen askel ei viljassa verso,
mut’ vierellä vainon ja taistelun
taas kasvaa kalevan pelto,
taas nousee tuhkasta kotilies,
uus’ polvi sen suojassa varttuu,
ei vielä kaatunut viimeinen mies,
viell’ on kättä mi auraan tarttuu.

Nyt kyntää jälleen Karjalan mies
taas tuttua peltosarkaa,
yhä väijyy vierellä vainon ies,
yhä toiset kantavat kalpaa,
mut’ vaaripa vakaa pellolle käy,
ja siunaten siementä heittää
suku nuorempi tiellä on taistelun
ja toiset jo multa peittää.

Tätä maata on ostettu taistoin töin
hikihelmiä hersyvin rinnoin,
tämän vapaus saatu on sankarivöin
ja kallein verihinnoin.
Joka kansamme yksilö tietää sen,
ei lakimme orjuutta tunne,
joka päivä on tunnus taistelun,
vain puolesta

Tämän puolesta isät on taistelleet,
on iskeneet ennen meitä,
uus suku sen perinnön saava on
viha vaino ei sitä peitä.
Ei ole haavetta haihtuvaa,
ei valhetta virvatulta,
et’ alle Pohjolan tähtien on vapaa
valkea valtakunta.

Min nimenä Suomi mainitaan,
se on kansamme asuma-ala,
sen joka kolkasta taistellaan
se on kallista jokainen pala.
Mitä kertoa taattojen tarinat vois
sukupolvien suuresta työstä,
mitä sanella sarkaiset sankarit
jotka nukkuu nurmien yössä.

Mitä kertoa tuhannet, tuhannet,
jotka vartiovuorossa astuu,
he nähneet on taistelutantereen
aseveljien mi verestä kastuu,
mitä kertoa kaikki ne tuskat vois,
jotka seuraksi heille jäivät
kun maan tämän eestä antoivat
elonsa parhaat päivät.

Niin kallista, kallista maata on tää,
sitä kansat ei koskaan tiedä,
se on leikkiä kurjan kohtalon,
ken antais sen vierahan viedä.
Ei näy se kartalle maailman
miten kallis on Karjalan multa,
mut puolesta sen me seisomme,
yhä vastassa vaaraa tulta.

Niin kauvan kun yltämme seestyvä on
pois pilvet ja ukkosen uhka,
me raastetut rauniot nostamme,
ja lämmin on lietemme tuhka.
Ei katkaista maata Kannaksen,
se on kansamme elämän ehto,
ei anna se viihtyä vieraalle,
se on sukumme syntymäkehto.