Raudun viimeinen taistelu —
vihollisen läpimurto ja tuho Maanselän rinteellä

Ratkaisevan hyökkäyksen Raudun asemaa vastaan piti alkaa huhtikuun 4. päivänä klo 5 iltapäivällä. Sitä ennen tehtiin kuitenkin meidän tykistön sijoitukseen seuraavat muutokset: Siihen saakka käyttämätönnä ollut majuri Pohjanheimon raskaan patterin kolmas tykki purettiin rautatievaunuista ja kuljetettiin Raudun kirkolle, josta sillä voitiin ampua Raudun asemalle näkyvään maaliin. Samoin siirrettiin toinen kevyen vuoristopatterin tykeistä Haapakylän kohdalle meikäläisen jalkaväen ketjuun, josta oli Raudun asemalle matkaa ainoastaan vajaa kilometri, sekin aukeata niittyä ja peltoa, niin että tykkimme oli siitä mahdoton ampua harhaan ainuttakaan laukausta. Tosin oli siinä tykin miehistökin verrattain suojaton vihollisen tulta vastaan, mutta arveltiin, et-teivät sen konekiväärit viime rytäkässä enää osaisi niin perin tarkkaa työtä tehdä.

Huhtikuun 4. päivän aamuna jaettiin kaikille joukoille everstiluutnantti Elfvengrenin taistelumääräys, jossa sanotaan:
“Ilmoittakaa kaikille joukoillenne, että tänään klo 5 i.p. alkaa yleinen hyökkäys Raudun asemaa vastaan ja sitä varten käsken: Haupitsit ja raskaat tykit alkavat ankaran tulen klo 12 päivällä ja pommittavat asemarakennuksia yhtä mittaa klo 5:een saakka. Vuoritykki alkaa ankaran tulen klo 2 päivällä ja pommittaa pikatulella klo 4:stä–5:een. Joukkojenne tulee alkaa edetä klo 2,30 ja liikkua niin, että klo 4,30 kaikki ovat asemissa, joista voidaan ryhtyä yleiseen hyökkäykseen, konekiväärit mukana. Merkki hyökkäykseen annetaan klo 5 kaikista tykeistä asemarakennukseen ammutulla yhteislaukauksella, jonka jälkeen tykkituli lakkaa.

Joukkojen järjestämisestä ja liikkumisesta on teidän huolehdittava. Jääkäripataljoona hyökkää etelän puolelta. Tunnusmerkkinä kaikilla hyökkääjillä on valkoinen nauha tai pieni lippu kivääriin kiinnitettynä. Hyökkäyksessä on ensin vallattava vihollisen konekiväärit ja tykit sekä, jos mahdollista, yksityiset rakennukset, joista käsin voisi auttaa tulella hyökkäystä. Ammuttava on vain vihollista tähdäten sekä enemmän alas, jotteivät omat joukot joutuisi oman tulen alaisiksi. Hyökkäykseen on käytävä eläköönhuudoin, niin että joka paikassa kuuluu, ja lähelle päästyä on käytettävä käsipommeja.

Terottakaa miehistön mieleen, että tänään on Raudun asema vihdoinkin ehdottomasti valloitettava, muuten voisi käydä niin, että vihollinen saa suurempia apujoukkoja Venäjältä, ja silloin koko meidän pitkäaikainen, raskas ja verinen työ sekä paraimpien toveriemme sankarikuolemat menevät hukkaan. Toivon, että me voimakkaalla yhteisellä ponnistuksella teemme tänään voitokkaan lopun Raudun taistelusta.

Ilmoittakaa tämä minun käskyni kaikille joukoille.”

Viime tingassa muutettiin taistelumääräystä vielä sikäli, että vuoritykin tuli määrättiin alkavaksi vasta klo 4,30 iltapäivällä. Odotettuja lisäammuksia ei näet aamupäivällä saapunut, ja kun tykin käytettävissä oli vain noin 60 panosta, katsottiin tarpeettomaksi paljastaa tykin verrattain vaaranalaista asemaa ennen aikojaan.

Haupitsipatteri aloitti ammuntansa jo aamusta päivin ja puolipäivän jälkeen kiihtyi sen tuli melko ankaraksi. Siihen sijaan pysyi raskaan patterin tuli koko päivän verrattain laimeana, sitäkin taisi vaivata jo ammuksien puute – tuo meikäläisen tykistön ainainen vitsaus Karjalan rintamalla.

Vuoritykin tuli oli lyhyen aikansa kiivasta, ja oli se, kun jäljellä olevat ammukset olivat pääasiallisesti shrapnelleja, kohdistettu Mäkrän puoleisella aseman sivulla olevia vihollisen juoksuhautoja vastaan. Vihollisen asemien lähettyvillä rynnäkkömääräystä odottelevan jalkaväkemme vakuutuksen mukaan olikin tykkitulemme viime hetkinä sangen tehoisaa, aiheuttaen sekasortoa ja pakokauhua sekä vihollisen juoksuhaudoissa että myöskin veturitallin seutuvilla, johon haupitsipatterimme tuli sai taas muutamia täyssattumia, niin että rakennuksen ikkunat helisten karisivat alas ja pian alkoi ikkuna aukoista ja ovista suoltua myös kauhun valtaan joutuneita vihollisen konekiväärimiehiä, joiden olo rakennuksen seinien sisällä rupesi käymään liian kuumaksi.

Valitettavasti ei jalkaväen hyökkäys alkanut minuutilleen klo 5, jolloin tykkituli lakkasi, vaan viivästyi joka taholla syystä tai toisesta melkein 15 minuuttia. Tämä viivykki koitui arvaamattoman kalliiksi ajanhukaksi meikäläisille. Vihollinen ehti näet sen aikana enimmäkseen tointua tykkitulemme aiheuttamasta hämmingistä, ja niin ottikin se hyökkääjät joka puolella vastaan raivokkaalla kivääri-, konekivääri- ja kartessitulella.

Se taistelu, joka sinä iltana suoritettiin Raudun aseman ympärillä, oli rajumpi ja verisempi kuin yksikään tähänastisista. Vihollinen puolustausi epätoivon vimmalla. Nähtävästi ryssät arvelivat, ettei kaikkien niiden tuhojen jälkeen, joita ne olivat tarkoituksettomalla tykkitulellaan ympäristökylille aiheuttaneet, ollut mitään armoa odotettavissa, vaikka antauduttaisiinkin. Siksi eivät ne tahtoneet antautua, vaan mieluummin kaatua ase kädessä. Hyökkääjät taas olivat tällä kertaa päättäneet musertaa lopullisesti vihollisen vastarinnan. Se oli jo kestänyt tarpeeksi kauan ja vaatinut meikäläisiltä monta raskasta uhria.

Mäkrän puolella vei joukkoja rynnäkköön uusi pataljoonan päällikkö Veikko Läheniemi, joka jalkahaavastaan huolimatta tahtoi tänä ratkaisun päivänä ehdottomasti olla itse miestensä etunenässä. Sisukkaasti tappelivatkin pojat ihaillun päällikkönsä läsnäolon innostamina. Jo tunkeuduttiin vihollisen varustuksille, ja niille kerran päästyä ei väistytty, vaikka vihollinen olisi mitä tehnyt. Siinä oteltiin käsirysyssä, viholliset ja ystävät pyrkivät jo menemään aivan sekaisin, ja raivo oli kuvaamaton molemmin puolin.

Yhtä kuuma oli leikki etelän puolellakin. Siellä tunkeutuivat jääkärit ja niihin liittyvät vapaajoukot aivan veturitallin luo asti, onnistuipa jo muutamien miesten päästä sen sisäänkin. Tällä puolella oli kuitenkin aukean maanlaadun vuoksi vihollisen konekiväärituli niin tuhoisa, että oli mahdoton päästä tarpeeksi nopeasti eteenpäin. Mieshukka alkoi tulla liian suureksi, sekä jääkärijoukkoja että vapaaehtoisia kaatui rivittäin, ja niin loppujen lopuksi täytyi eteneminen pysähdyttää.

Kaikkein paraiten onnistui hyökkäys kirkonkylän ja Leinikkälän puolella. Meikäläisten onnistui Leinikkälän kohdalla murtaa leveä aukko vihollisen varustettuihin asemiin. Tämän aukon kautta tunkeutui pienempi joukko meikäläisiä sankarillisesti taistellen asema-alueelle ja miehitti sen koilliskulmassa olevan suuren varastosuojan. Täältä käsin alkoivat miehemme kiivaasti ampua asema alueella sekaisin kihiseviä, silminnähtävästi jo pahasti epäjärjestykseen joutuneita vihollislaumoja odotellen vain apuväkeä hyvin alkaneen rynnäkkönsä jatkamiseen. Mutta silloin saapui kiihkeästi odotettujen apujoukkojen sijasta, ties mistä väärinkäsityksestä johtunut määräys, jossa käskettiin vetäytyä takaisin varastorakennuksesta. Hyvin vastahakoisesti toteltiin tätä määräystä, joka sitten jälkeenpäin osoittautuikin vääräksi. Ennen peräytymistään pistivät pojat kuitenkin kaikiksi varoiksi varastosuojan tuleen, ettei vihollinenkaan enää voisi sitä hyväkseen käyttää.

Tämän rehua ym. tulenarkaa tavaraa sisältävän rakennuksen sakeaa savua tunkeva, suuri paloroihu valaisi pian kaamealla hohteellaan koko öisen taistelutantereen. Ilma oli raskas, pilvinen, ja sataa iskosti märkää suojalunta. Niinpä ei palavasta rakennuksesta kohoava savu päässyt ylöspäin, vaan levisi se ympäri asema alueen kätkien pian sekä hyökkääjät että puolustajat kitkerään vaippaansa. Siellä savun ja tulen keskellä rätisivät kiväärit, paukkuivat hyökkääjien käsipommit ja vihollisen kartessit. Siellä taistelivat Karjalan valkoiset sankarit kuolemaa halveksien ja vihollisen vimmatusta vastarinnasta yhä vain kiihtyen. Joka hetki kylmeni ainaiseksi nuoria elämiä, mutta siitä ei tällä kertaa enää välitetty, oli päätetty nujertaa vihollisen vastustus maksoi mitä maksoi. Mutta ystävät ja viholliset alkoivat tulen ja savun keskellä mennä kokonaan sekaisin. Mahdotonta oli enää sanoa, missä oli meidän mies, missä ryssä. Omat kuulat voivat toisella puolen asema-aluetta tavata yhtä hyvin sieltä päin asemalle pyrkivän meikäläisen kuin vihollisenkin. Siksi keskeytettiin klo 2 aamulla rynnäkkö päivän valkenemiseen saakka turhan mieshukan välttämiseksi. Joukoille annettiin määräys vetäytyä hiukan lepäämään, vain vahva vahtiketju jätettiin tiukasti aseman ympärille.

Vihollinen oli kuitenkin jo saanut tarpeensa eikä jäänyt enää odottamaan päivän vaikenemista, vaan päätti tehdä viimeisen epätoivon kokeensa. Se kokosi taistelun päätyttyä kiireesti vielä taisteluun pystyvät voimansa sekä kuormastoa sen, mikä eloon jääneillä hevosilla voitiin kuljettaa. Asemalle jäävän tykistönsä se teki käyttökelvottomaksi piilottaen tai särkien tykkien lukko-osat. Samaa koetettiin tehdä myös konekivääreille, mikäli niitä ei voitu mukaan ottaa. Asemaraiteilla olevat junat, joissa oli vielä suuret määrät mm. ammuksia sekä muita sotatarpeita, sytytettiin palamaan. Tämän jälkeen ryhtyi vihollinen klo 7 tienoissa huhtikuun 5. päivän aamuna kaikkine voimineen uloshyökkäykseen Maanselän kylän puoleiselta aseman länsisivustalta.

Meikäläisten pariinsataan mieheen nouseva saartoketju ei kestänyt tiheinä massoina päälle tunkevan vihollisen painoa. Hetkisen vastarintaa tehtyään se murtui, ja ryssät luulivat jo itselleen auenneen ikävöidyn pelastuksen tien. Ne järjestäytyivät tiheiksi marssikolonniksi ja läksivät näin, kuormasto keskessä, samoamaan Maanselän kylää kohti.

Nyt olivat hyvät neuvot tarpeen, jos mieli saada vihollisen karkumatka estetyksi. Murtuneesta ketjusta lennätettiin hätäviesti Maanselän kylään ja siellä olevat vähäiset voimat hälytettiin oitis vihollista vastaanottamaan. Kaiken kaikkiaan saatiin kokoon muutama kymmeninen vapaajoukkoihin kuuluvia sotilaita sekä kaksi kylässä lepäämässä olevaa jääkärien konekivääriä. Mutta ei ollut aikaa voimasuhteiden laskemiseen, jääkärivääpeli Kovero ja ratsuväen vahtimestari Trantman, jotka tällä kriitillisellä hetkellä osoittivat erikoista kylmäverisyyttä ja neuvokkuutta, haalivat miehet ketjuun ja konekiväärit lennätettiin paikalle.

Etummaiset vihollisjoukot olivat ennättäneet jo lähelle Maanselän hovia, mutta siinä otettiin ne tuimalla tulella vastaan, aivan kuin tien sulkijoilla olisi ollut suurempikin voima takanaan. Kieltämättä olikin kylän puolustajille eduksi se, että vihollisen täytyi koko ajan nousta vastamäkeä, osittain vielä aukeita peltoja pitkin, Siinä niiden tiheät ketjut joutuivat oivalliseksi maaliksi meikäläisten tulelle. Ja kun eteenpäin meno alkoi seisattua, häiritsivät takaapäin tunkevat vihollislaumat ja tien täyttävä kuormasto pahasti järjestystä vihollisen riveissä.

Tiukalle kyllä sittenkin alussa otti, harvaan puolustusketjuun alkoi syntyä aukkoja, ja näytti olevan vain hetken kysymys sen lopullinen murtuminen. Hammasta purren pidettiin kuitenkin puolia, sillä pianhan voitiin odottaa muualta apuvoimia. Oli näet vihollisen läpimurrosta jo kiidätetty viesti Orjansaareen, ja muuallakin kai siitä vähitellen tieto leviäisi.

Mutta Maanselän alla olevassa notkossa tuli tungos yhä ankarammaksi, ja kun jälkipäässä tulevat viholliskolonnat näkivät tämän pakotien uhkaavan nousta pystyyn, alkoivat ne levitä tien eteläpuolella olevaan metsään pyrkiäkseen sen kautta Maanselän ja siitä etelään olevan Pöllänmäen rinteitä pitkin Raasulin maantielle ja sitä myöten rajalle. Pian kuhisi koko metsä täynnä syvässä lumessa urrivia vihollisjoukkoja, ja ensimmäiset näistä alkoivat jo ennättää Raasulin tielle.

Hiukan etelämpänä tämän tien ja radan varrella oli, kuten aiemmin on mainittu, jääkärien kenttävahdit, rintama etelään torjuakseen rajalta päin Raudun asemalle yrittävien vihollisjoukkojen hyökkäyksiä. Kun nämä kenttävahdit huomasivat vihollisen pyrkivän pakoon Raasulin tietä pitkin, käänsivät he oitis rintamansa takaapäin metsän täydeltä tulvivia vihollislaumoja vastaan. Siinä tuokiossa alkoivat täälläkin rätistä pakolaisten nenän edessä konekiväärit, ainoastaan etummaiset, arvioita noin 160 miestä, olivat ennättäneet livahtaa kenttävahtien ohitse käpälämäkeen. Yrittivät kyllä jäljessä tulevistakin kylmäverisimmät murtautua jääkärien ketjun läpi Raasulin tielle, mutta pian näkivät he tämän yrityksensä turhaksi, ja silloin syntyi tällä taholla täydellinen sekasorto. Toiset alkoivat pyrkiä metsää myöten takaisin Maanselän tielle, toiset tarpoivat sakeana ryöppyävässä kuulasateessa tietämättä enää itsekään, minne päin heidän pitäisi yrittää.

Tällä välin olivat aseman etelä- ja itäpuolella olevat meikäläisten ketjut alkaneet tunkeutua asemalle, jonka ne pian miehittivät ryhtyen ensi töikseen sammuttamaan ratapihalla palavia junia. Pitkistä, tulessa olevista vaunuriveistä saatiinkin suuri osa pelastetuiksi siten, että junat katkottiin ja vielä syttymättömät vaunut lykättiin kauemmas palopaikalta. Ainoastaan kovalla rätinällä palavat ampumatarvevaunut sekä joukko muita pahimmin palaneita täytyi jättää oman onnensa nojaan.

Toisten sammutellessa paloa kiiruhtivat toiset asema-alueen läpi karkuun lähteneen vihollisen jälkeen ryhtyäkseen takaa-ajoon. Ei heidän huolinutkaan pitkää matkaa samota, kun jo tapasivat lähellä asemaa olevasta tienristeyksestä Maanselkään päin epäjärjestyksessä kuhisevat vihollisen jälkijoukot. Neuvottomina koettivat nämä pyrkiä vielä eteenpäin, vaikka kuulivat jo sekä edestään Maanselän rinteiltä että myöskin etelästä päin sivultaan ankaran konekiväärien rätinän. Mutta nyt alkoi heidän takanaankin sama laulu, ja pian joutuivat leikkiin myös Mäkrän joukot rynnistäen kilvan asemalta tulevien kanssa pakenevien selkään. Vihollinen oli joka puolelta saarrettu.

Kuvaamaton oli nyt sekasorto Maanselän alla olevassa notkossa. Joka suunnalta meikäläisten tulen ahdistamina sulloutuivat vihollisjoukot siinä yhä ahtaammalle. Ajajiensa hoputtamina pillastuivat kuormahevoset, kun ei päästy eteen- eikä taaksepäin. Ne heittäytyivät ahtaalta tieltä syvään upottavaan hankeen, tai sortuivat tielle kuulien tapaamana vetäen kukkuraiset kuormansa mukanaan kumoon. Miehiä kaatui rivittäin, lopulta kolonnittain hirvittävässä ristitulessa. Tiellä, tien varsilla, metsässä, joka paikassa makasi jo melkein toinen toisessaan kiinni kuolleita tai henkitoreissaan vaikeroivia, ja elossa olevat tarpoivat siinä päällä tallaten kuolevia ja haavoittuneita, kompastellen ruumiskasoihin. Toiset yrittelivät vielä vastarintaa, ampuivat umpimähkään minne päin sattui, toiset kirosivat tai huusivat itkien ja vaikeroiden avukseen jumalaa ja kaikkia avaran Venäjänmaan pyhimyksiä. Mutta apua ei mistään päin tullut, jumalat ja pyhimykset näyttivät tämän joukon hyljänneen, antoivat sen vastata raskaista teoistaan, poltetuista kylistä, raiskatuista kodeista ja tuhkaksi pannusta temppelistä. Pelastuksensa tieksi olivat ryssät tämän tien kuvitelleet, mutta se muuttui “kuoleman tieksi”.

Ja vihdoin uskoi vihollinen leikin loppuneen. Se armeija oli ollut punainen, mutta nyt ilmestyi valkoista. Puiden oksille, aidan seipäisiin kohotettiin valkoisia rääsyjä antautumisen merkiksi, ja kaikkialla kohosi ylöspäin ojennettuja käsiä.

Silloin lopetettiin tuli ja alkoi henkiin jääneiden aseista riisuminen. Se vei hyvän aikaa, sillä vielä oli vihollisjoukkojen jätteitä tuhatkunta asekuntoista miestä sekä siihen lisäksi vielä joku määrä siviiliväkeä, enimmäkseen naisia, jotka olivat olleet vihollisarmeijan mukana kaikenlaisissa hommissa ja saivat nyt pakomatkalla jakaa aseissa olleiden kohtalon.

Viimeisessä, onnettomassa taistelussa kaatuneiden tai loppurytäkässä hengettömiksi tallattujen luku arvioitiin jälkeenpäin 1000–1200 mieheksi. Kesti näet monta päivää, ennen kuin kaikki taistelussa tuhoutuneet oli saatu metsistä kerätyiksi.

Vangit marssitettiin tiheissä kolonnissa Mäkrän kylään, jossa muun suojan puutteessa, kun koko kylä oli majoitettu täyteen meidän omia miehiä, täytyi muodostaa tilapäinen vankileiri avaralle pellolle. Siihen sytytettiin roviot ja pantiin vahtiketju ympärille. Ja pian nukkuivat nuo loppuun nääntyneet joukot rovioiden ympärillä taivasalla, nukkuivat hämärän laskiessa ja hiljaisen, märän lumisateen tulla tuhertaessa, nukkuivat nähtävästi ensi kerran viikkokauden valvomisen perästä.

Raudun taistelu oli taisteltu loppuun.