Everstiluutnantti Elfvengrenin tulo Kiviniemeen,
joukkojen uudestaan järjestely, vakoilu

Everstiluutnantti Elfvengrenin siirto Kivinemeen tapahtui yleisen, koko Karjalan rintaman joukkojen uudestaan järjestelyjen yhteydessä. Ylä-Vuoksen rintamaosalla taistelevat joukot olivat tähän saakka jaetut kolmeen pataljoonaan, joista vasemmalla siivellä taistelevan, ensimmäisen pataljoonan päällikkönä oli everstiluutnantti Elfvengren, Antrean kirkonkylä kansliansa majapaikkana. Kun kuitenkin jokaisen näiden pataljoonien toiminta-alueelle oli vähitellen karttunut enemmän väkeä kuin säännöllisen pataljoonan rulliin saatiin mahtumaan, päätettiin jokaisesta näistä kantapataljoonista muodostaa rykmentti.

Everstiluutnantti Elfvengrenin komentoon tuli tällöin Karjalan armeijakunnan ensimmäinen rykmentti, ja liitettiin hänen rykmenttiinsä myös Valkjärven ja Raudun rintamilla taistelevat joukot. Samalla määrättiin ensimmäisen rykmentin esikunnan majoituspaikaksi Kiviniemi, toisin sanoen everstiluutnantti Elfvengrenin varsinaiseksi toiminta-alueeksi tuli tästä lähtien juuri Raudun ja Valkjärven taistelujen johtaminen. Mutta sen lisäksi jäi edelleen hänen joukkojensa huostaan myös ns. Muolaan rintamaosa. Ainoastaan Ahvolan rintaman vasemmalta sivustalta Oran, Noskuan ja Kääntymän kylistä vapautettiin hänen komennossaan olevat joukot ja korvattiin toisilla.

Everstiluutnantti Elfvengren saapui esikuntineen Kiviniemeen maaliskuun 14. päivänä. Suurin osa hänen johdossaan aiemmin olleen ensimmäisen pataljoonan voimia, toisin sanoen paras osa uuden rykmentin kantajoukkoja, täytyi kuitenkin jättää tuolle jo mainitsemallemme Muolaan rintamaosalle, kun sielläkin vihollinen juuri tähän aikaan aloitti erittäin kiihkeän aktiivisen toiminnan. Muolaan rintamaosalle jääneen pataljoonan päälliköksi määrättiin jääkäriluutnantti, nykyisin kapteeni Urho Sihvonen.

Kiviniemeen voi everstiluutnantti Elfvengren viedä mukanaan ainoastaan pienoisen ratsuväkiosastonsa eikä juuri mitään muuta. Niistä loppuun asti uupuneista joukoista, jotka ennestään olivat Raudussa ja Valkjärvellä, täytyi hänen ryhtyä muodostamaan rykmenttinsä toisia pataljoonia ja valmistautua jatkamaan edelleenkin taistelua yhä kiukkuisemmin päälle käyvää vihollista vastaan.

Että tilanne Raudussa ja Valkjärvellä oli liioittelematta sellainen kuin edellä kuvasin, se näkyy liiankin selvästi ensimmäisestä raportista, jonka everstiluutnantti Elfvengren lähetti uudesta toimintapiiristään Antrean päämajaan. Kun tämä raportti on joka suhteessa tilannetta valaiseva, saakoon se tässä kokonaisenaan sijansa. Se kuuluu:
“Näihin asti on täällä ollut niin suuri johtajavoimien puute, että on mahdotonta edes sanoa, kuinka paljon täällä on joukkoja aseissa. Ei ole järjestettyjä komppanioita, eipä edes joukkueitakaan, vaan satunnaiset joukko-osastot taistelevat niin kuin paraiten voivat. On kyllä päällikköjä, jotka ovat päällystoimissa, mutta ei heillä ole omia järjestettyjä joukkojaan, vaan komentavat he niitä, jotka taistelun aikana taistelualueella kulloinkin sattuvat olemaan. Eivätkä tämmöisienkään päällikköjen nimet ole vielä tiedossa edes täällä Kiviniemessä asti, niin että pataljoonan päällikkö Ekmanin on ollut melkein mahdoton mitään toista johtoa käyttää, vaan on hänen itsensä ollut pakko mennä taistelupaikoille ja komentaa siellä niitä, jotka on sattunut käsiinsä saamaan.

Voinee kuitenkin arviolta sanoa, että Raudun rintamalla on eri paikoissa noin 630 miestä, 4 konekivääriä ja yksi tykki. Valkjärven rintamalla on samoin eri paikoissa noin 400 miestä, 3 konekivääriä ja samoin yksi, joku päivä sitten sinne saatu tykki. Puhelinaparaatteja rintamalla olisi kyllä tarpeellinen määrä, mutta on niitä vaikea käyttää, kun langat ovat aivan sotkuksissa ja niin huonot, että yhtä aikaa kuuluvat koko rintaman keskustelut.

Saavuttuani illalla tänne majoittauduin yön aikaan, ja aamulla ensi töikseni sain tiedon, että yöllä oli ollut kovia taisteluja niin hyvin Raudun suunnalla kuin myöskin Valkjärvellä, ja jatkuvat ne vielä nytkin parhaillaan. Taistelu eri suunnilla alkoi vihollisen aloitteesta, ja sain tiedon siitä vain siksi, että tarvittiin apua. Reservissä ei kuitenkaan ollut mitään joukkoja. Myöhemmin, klo puoli 12 aamupäivällä sain tiedon, että Valkjärvellä noin yksi komppania meikäläisiä oli täysin saarroksissa, ja pyydettiin kiireellistä apua sitä pelastamaan. Annoin heti ratsuväelleni käskyn lähteä luutnantti Ekmanin johdolla taistelukunnossa Valkjärvelle saarrettujen avuksi. Samoin annoin Muolaan Mälkölään määräyksen lähettää sieltä heti yhden ensimmäisen pataljoonan täyden komppanian Valkjärvelle, ja on se nyt matkalla sinne.

On ilmennyt vielä, että Metsäpirtin suunnalla Miikkulaisten kylässä kokoontuvat rajantakaiset punikit, ja on niitä siellä aika paljon harjoittelemassa. Useimmista paikallisesikunnista olen saanut hälyttäviä tietoja, ja koko Laatokan rannikon väestö on suuresti hätääntynyt. Yllämainittujen taistelujen ja vihollisen laajojen suunnitelmien johdosta sekä kun lisäksi täällä olevat joukot ovat vielä kovin näännyksissä ja järjestymättömiä, pyydän ehdottomasti, että mahdollisimman pian lähetettäisiin tänne vereksiä joukkoja sekä konekiväärejä ja vähintäin kaksi tykkiä. Siten toivoisin voivani nykyisen rintaman puolustaa ja säilyttää ennallaan siksi, kunnes ehdin saada täällä järjestyksen aikaan. Muussa tapauksessa voi sattua niin, että nämä joukot suuremman vihollisen painostuksen sattuessa heittävät asemansa, ja me menetämme kaikki Vuoksen eteläpuoliset hyvät puolustusasemat. Toivon, ettei tätä kuitenkaan rykmenttini toiminta-alueella tapahdu ja jos apua on suorastaan mahdoton tänne lähettää, niin teen kaiken voitavani, että näillä joukoilla voisin toistaiseksi tulla toimeen.”

Siis jo apua pyytäessään näytti uusi päällikkö arvaavan, ettei sen avun nojaan voisi sanottavia rakennella. Pahasti ei hän siinä erehtynytkään, kyllä hän sai toistaiseksi tulla entisillä voimillaan toimeen. Ja kun sitten ehkä viikon verran myöhemmin ensimmäinen huomattavampi apujoukkolähetys saapui Kiviniemeen, koitui siitä enemmän harmia kuin hyötyä.

Tämä joukkolähetys tuli Nurmeksesta ja käsitti se 260 miestä juuri vähän ennen toimitetun kutsunnan nojalla lippujen alle koottua väkeä. Kutsuntansa oli Nurmeksen esikunta kuitenkin toimittanut aivan valikoimatta, ja niinpä oli tuohon rintamalle lähetettyyn joukkoon eksynyt mukaan runsaampi toinen puoli puhtaita punikkeja. Eikä Joensuun piiriesikuntakaan ollut kiireessä malttanut sen tarkempaa valikoimista toimittaa, oli tekaistu vain joukon mukaan – Joensuussa tai Nurmeksessa – kuvaava luettelo, jossa lyhyesti ja sattuvasti määriteltiin miehistön luotettavuus. Luettelossa oli suuri joukko nimiä, joiden edessä oli "P", toisia nimiä, joiden edessä oli "PP", ja vielä kolmansia nimiä, joiden edessä oli "PPP". Luettelon alla oli selitys: "P" punikki; "PP" paha punikki; "PPP" pirun paha punikki! Arvaa sen, mitä tällainen joukkokunta teki, kun se lähetettiin matkalle täysissä aseissa. Jo taipaleella se nousi kapinaan, niin että johtajilla oli täysi työ pitää sitä aisoissa edes Kiviniemeen asti. Sinne saavuttua täytyikin suuri osa joukosta riisua aseista ja panna vartioituna rintaman takaisiin töihin.

Tähän saakka olivat pohjoiskarjalaiset olleet koko Karjalan rintamalla parhaassa maineessa. Sieltä oli tullut puhtaita sankareja, ja jokainen niitä kilvan tahtoi huostaansa uskotulle rintamaosalle. Tuo Nurmeksesta saapunut joukkokunta ryvetti ensi kerran maakuntansa sankarimaineen lokaan.

Mutta vaikka apujoukkojen saannissa olikin näin kova onni, ei Kiviniemessä siitä jääty ristissä käsin odottamaan tapahtumain kehitystä. Ensi töikseen ryhtyi everstiluutnantti Elfvengren laittamaan kuntoon Kiviniemen ja Raudun välistä rautatietä sekä Kiviniemen rautatiesiltaa. Kuten muistamme, rikottiin tämä silta ennen Raudun taistelujen alkamista kaiken varoiksi, mutta hankaluutta siitä koitui sanomattomasti, kun kaikki kuljetus täytyi Kiviniemestä rintamalle toimittaa hevospelissä. Everstiluutnantti Elfvengren ei tyytynytkään tähän, vaan laittoi viipymättä rautatieyhteyden Raudussa toimivien joukko majapaikoille asti.

Muihinkin järjestelytöihin käytiin siekailematta käsiksi. Onneksi oli everstiluutnantti Elfvengren saanut käytettävikseen edes muutamia kyvykkäitä, oikean sotilaskasvatuksen saaneita upseereja, nimittäin jääkäreitä. Näistä mainittakoon ennen muita jääkäriluutnantit Aschan ja Lindberg, jotka sittemmin molemmat saivat sankarikuolemansa pian alkavissa suurissa Raudun taisteluissa.

Luutnantti Aschan nimitettiin rykmentin toisen pataljoonan päälliköksi, ja tulivat tämän pataljoonan kantajoukoiksi Valkjärvellä toimivat joukot. Samalla tavoin ryhdyttiin Raudun joukoista järjestämään rykmentin kolmatta pataljoonaa ja uskottiin tämän pataljoonan päällikkyys luutnantti Lindbergille.

Ripeästi ryhtyivät uudet pataljoonain komentajat työhönsä, ja kun vielä komppaniain sekä joukkueitten johtajiksikin saatiin muutamia uusia miehiä, niin alkoi tähänastisesta kaaoksesta käden käänteessä syntyä järjestettyjä, kiinteitä joukko-osastoja, jotka tiesivät tarkoin, ketä heidän oli toteltava, kenenkä komentoon he kuuluivat. Tämä nostatti heti huomattavasti mielialaa joukkojen keskuudessa, vaikkei niistä ammoin luvatuista lomista tullutkaan mitään ja vaikka vihollinen edelleen ahdisti yhtenään, niin että koko järjestelytyökin oli suoritettava ainaisen tappelun kahinan lomassa.

Ennätettiinpä vielä muuhunkin kuin joukkojen järjestelemiseen ja tappelemiseen. Siinä sivussa lujitettiin myös joukkojen asemia piikkilankavarusteilla sekä muilla sotataidon keksinnöillä, sikäli kuin näitä ehdittiin saada. Sotkuista puhelinverkkoa paranneltiin niin ikään, vaikka sen kuntoon saaminen tuottikin sanomattomia vaikeuksia. Ennen sotaakin oli näet tämän nurkkakunnan puhelinverkko ollut surkeassa kunnossa, ja kun sitä sitten jokainen omatekoinen mestari oli mielensä mukaisesti parannellut, oli sitä miltei mahdoton kenenkään enää saada tyydyttävästi toimimaan.

Hyvin tärkeä parannus entiseen verraten oli myös intendenttuurin uudestaan järjestäminen. Everstiluutnantti Elfvengren oli tuonut Antreasta mukanaan tähän alaan perehtyneet miehet, ja niinpä saatiin joukkojen muonitus pian tyydyttävälle kannalle, vieläpä voitiin vähittäin ruveta jakamaan vaatteitakin pahimmin puutteessa oleville. Sanalla sanoen koko sotahommaan alkoi tulla suunnitelmanmukaisuutta ja täsmällistä, varmaa latua kulkevaa järjestystä, joka jo sinänsä antaa miehistölle suuren annoksen turvallisuuden tunnetta ja itseluottamusta, kohottaa joukkojen moraalia ja taistelukelpoisuutta.

Vielä oli yksi tärkeä ala, nimittäin vakoilu, johon ei Kiviniemessä näihin saakka ollut voitu kiinnittää tarpeeksi huomiota. Oli kyllä silloin tällöin saatu rajan takaa, vieläpä Pietarista asti viestejä avustamaan alttiiden inkerinmaalaisten välityksellä, mutta nuo viestit tulivat aina enemmän tai vähemmän epäsäännöllisesti ja puutteellisina. Mutta jos sodankäynnissä tahtoo säästyä ikäviltä yllätyksiltä, on vakoiluverkko saatava toimimaan luotettavasti ja säännöllisesti, parasta jos onnistutaan vihollisen selkäpuolelle ja keskuuteen hankkimaan luotettavat, pysyvät asiamiehet, jotka uskaltavat toimia henkensä uhallakin.

Tällaisia voimia olikin riittävästi tarjolla sekä Inkerinmaalla että itsessään vihollisen pääpesässä, punaisessa Pietarissa, ja nämä voimat otettiin oitis palvelukseen. Pietarin suomalaisten kesken muodostettiin erityinen ns. “Pietarin komppania” jonka päälliköksi tuli viipurilainen konsuli K. Grönroos ja joka muodollisesti liitettiin everstiluutnantti Elfvengrenin rykmenttiin kuuluvaksi. Suoranaisissa sotatoimissa ei tämä komppania tietenkään voinut mukana olla, mutta sitä suurempiarvoinen oli sen vihollisen rintaman takana suorittama työ. Useat tämän komppanian miehistä olivat olleetkin jo alusta alkaen mukana, olivat hommanneet Pietarista aselähetyksiä ja muuten toimineet suojeluskuntien asiamiehinä siitä lähtien, kun ensimmäisiä suojeluskuntia alettiin maassamme perustaa.

Nyt muodostetun komppanian päätehtäväksi ei enää tullut aseiden lähettäminen, vaan tietojen hankkiminen vihollisen suunnitelmista, voimasuhteista, Venäjältä Suomeen toimitettavista apujoukoista, sotatarvelähetyksistä jne. Lyhyesti sanoen, komppanian tuli toimia vakoilujärjestönä ja toimittaa hankkimansa tiedot mahdollisimman usein ja nopeasti Inkerinmaan ja Laatokan rannikkoteiden kautta Kiviniemeen.

Komppania suoriutuikin, kiitos sen jäsenten perinpohjaisen olojen tuntemuksen ja laajojen tuttavuussuhteiden sekä kiitos sen lähettien neuvokkuuden ja kylmäverisyyden vaikeista, usein hengenvaarallisistakin tehtävistään loistavasti. Pian saatiin Kiviniemeen joka päivä sen lähettämä “posti”, joka sisälsi aina tukuittain erittäin arvokkaita tietoja. Niinpä saatiin säännöllisesti rautateiden rahtikirjajäljennökset Suomen punaisille toimitetuista tavara- ja aselähetyksistä, mahdollisimman tarkat tiedot Suomen eri rintamille menneistä apujoukoista sekä takaisin palanneista, vieläpä yleensä luotettavia tietoja Pietarissa olevan punaisten ylimmän sotajohdon päätöksistä ja suunnitelmista, kaikkein salaisimmistakin. Sanalla sanoen päästiin lukemaan vastustajan kortit edeltäkäsin ja voitiin toimia sen mukaan.

Tämän ohessa kuljettivat komppanian lähetit mukanaan myös sellaisia kevyempiä sotatarpeita, joista meidän puolella vallitsi suurin puute. Näin saatiin tätä tietä hankituksi Kiviniemeen 25 kenttäpuhelinta, suuri määrä kiikareita, kompasseja, satuloita, sapeleita, side- ja lääkeaineita ym.

Pietarin vakoilun lisäksi järjestettiin vakoilu myös Raudun asemalle. Erään meikäläisten asiamiehen onnistui siellä päästä siksi hyviin kirjoihin, että miekkonen ylennettiin komppanian päälliköksi. Näin korkealle kohottuaan hän tietenkin voi pistää nokkansa miltei joka paikkaan, ja kun hän sitten aikansa palveltuaan livahti takaisin omalle puolelle, oli hänellä kosolti hyödyllisiä tietoja mukanaan meikäläisten tulevan toiminnan helpottamiseksi. Koko vakoilujärjestön ylimpänä johtajana oli rykmentin päällikön apulainen Seitola, joka palvelee nykyisin sotaministeriössä.

Pian alettiinkin vakoilijain lähettämissä posteissa saada hyvin mielenkiintoisia tietoja. Kaikkialta saapuvat viestit kertoivat yhtäpitävästi vihollisen varustautuvan entistä suuremmalla touhulla ratkaisevaan hyökkäykseen Raudun ja Valkjärven rintamilla. Hyökkäystä varten värvättiin jo Pietarissa uusia, suuria joukko osastoja sekä koottiin lähetysvalmiiksi muona- ja ammusvarastoja. Esikunnat olivat ankarassa touhussa, lähettejä kulki Pietarin ja Raudun välillä; kaikesta näki, että oli suuria tekeillä.

Valmisteilla olevan hyökkäyksen lähimpinä päämaaleina olivat Kiviniemen valloitus ja meikäläisten heittäminen Ala-Vuoksen ja Suvannon taa vielä ennen kevätkelirikon alkamista. Kaukaisempana unelmana kangasteli tietenkin yhä edelleen koko meikäläisten Vuoksen rintaman horjuttaminen ja tuho, jonka uskottiin itsestään seuraavan sen jälkeen, kun tärkeä Kiviniemen asema olisi saatu etappipaikaksi ja päästy sieltä käsin uhkaamaan meikäläisten rintaman selkäpuolen teitä.

Mutta näiden suurten suunnitelmien ohella aiottiin hyökkäyksellä hyötyä vielä muutakin. Vihollinen oli saanut tietoonsa, että meikäläisillä oli suuret, Konevitsan luostarista tuodut jauho- ja elintarvevarastot Taipaleen kylässä Suvannon ja Laatokan välisellä kannaksella. Ne aikoi vihollinen anastaa itselleen. Pietarissakin alkoi näet olla kapelu viljasta, kun sen lisäksi koko punainen Suomi mankui yhtenään leivänapua, niin arveli bolshevikien ylijohto tällä äkkikaappauksella pelastuvansa pahimmasta pulasta ja saavansa edes suomalaisten punikkien tarpeen tyydytetyksi.

Ennen vihollisen hyökkäyksen alkamista kävi Pietarista käsin Raudussa suuria herroja tilanteeseen perehtymässä. Niinpä kävi siellä Pietarin piirin ja rintaman ylipäällikkö Jeremejev esikuntineen sekä samoin bolshevikien yleisesikunnan päällikkö kenraali Patapov. Käynnillään lienevät nämä bolshevikien palvelukseen antautuneet tsaarikauden kenraalit tulleet vakuutetuiksi, että valkoisten vastarinta Raudussa oli helposti murrettavissa, kun vain tuodaan tarpeeksi suuret voimat. Samaa tietenkin vakuuttivat heille myös suomalaiset punikkipäälliköt Kaljunen ja Haapalainen, joista edellinen oli johtavinaan Valkjärven taisteluja ja jälkimmäinen toimi venäläisten lakeijana Raudussa.

Niin määrättiin jo hyökkäyksen alkamispäiväkin. Nopean joukkojen siirron oli määrä alkaa maaliskuun 26. päivänä, ja kun rautatiematka Pietarista Rautuun oli niin lyhyt, voi hyökkäyksen tietenkin aloittaa jo samana päivänä. Sen piti tulla meikäläisille täydellisenä yllätyksenä, niin että meidän vähäiset voimamme tulisivat ensi iskulla murskatuiksi.