Rautu ja rautulaiset, Karjalan kannas, Luovutettu Karjala
   
 

Vaikea viikko – vihollinen painaa päälle hellittämättä

Insinööri Kehvolan jälkeen tuli Raudun ja Valkjärven rintamien ylijohtajaksi jääkärikapteeni Ekman, karski ja miellyttävä soturi, entiseltä kutsumukseltaan merikapteeni. Hänen ylipäällikkyytensä tuli vain yhden viikkokauden kestäväksi, ja koko tämän ajan sai hän olla yhtenäisessä höyryssä. Raudussa painoi ryssä päälle hellittämättä, se näytti millä hinnalla hyvänsä päättäneen avata itselleen tien Kiviniemeen.

Oli useita seikkoja, jotka venäläisiä tällaiseen ponnisteluun kiihottivat: Ensinnäkin olivat Ylä-Vuoksen rintamalla taistelevat viipurilaiset punikkilaumat ja näiden apureina häärivät ryssät tulleet huomaamaan, että Ylä-Vuoksen rintaman suoranainen murto oli muuttumassa toteutumattomaksi unelmaksi. Taistelut Ahvolassa ja sen sivustoilla olivat jo kiteytyneet jäykäksi asemasodaksi, jossa vihollinen ei päässyt tuumaakaan eteenpäin, vaikka miten olisi ponnistellut ja elävää voima tuhlannut. Näin ollen kävi entistä pakottavammaksi selviöksi, että Vuoksen rintama oli murrettavissa ainoastaan Raudun kautta Kiviniemeen suuntautuvalla sivustaiskulla. Sen lisäksi oli Pietarista Rautuun niin erinomaisen helppo saada uusia joukkoja väsyneiden tilalle. Edellä jo olemme nähneet, että jokaisen suuremman taistelun väliajalla vaihdettiin vihollisen puolella aina väsyneitä joukkoja uusiin. Aina oli tarjolla halukkaita lähtijöitä, kun niiden tarvitsi vain istahtaa junaan, ja muutaman tunnin matkan päästä oltiin rintamalla. Muilta Suomen rintamilta oli pitkä matka Pietariin. Jos niille rintamille kerran meni, niin oli hyvin epätietoista, milloin taas pääsi lepäilemään, milloin taas sai uudestaan nähdä punaisen Pietarin kaikkine vihatuilta porvareilta ryöstettyine mukavuuksineen.

Mutta tämä Pietarin välitön läheisyys vaikutti vielä senkin, että Raudussa oli vihollisen johto alusta pitäen paremmissa käsissä kuin useimmilla muilla Suomen rintamilla. Pietarilaisesta punaisen Venäjän päämajasta käsin voitiin tätä rintamaa helposti valvoa, sinne lähetettiin johtajiksi päteviä ammattimiehiä, ja jo yksistään senkin vuoksi taistelujen voitolliseen loppuun saattaminen tällä rintamalla muodostui bolshevikien kunnia-asiaksi. Sitä paitsi käsitettiin vielä Raudussa saavutetun voiton vaikuttavan nostattavasti mielialaan itsessään Venäjälläkin. Kun siihen sijaan siellä kärsitty epäonnistuminen olisi ollut masentava isku koko yleismaailmalliselle bolshevismin aatteelle.

Näemme siis venäläisillä olleen kylliksi syitä huolehtia Raudun taisteluista kuin omasta silmäterästään, ja niistä huolehdittiinkin. Ensimmäisten suurten epäonnistuneiden rynnäkköjensä jälkeisenä levähdysaikana vihollinen puhdisti tyystin riveistään kaikki epäluotettavat ja taisteluun haluttomiksi osoittautuneet ainekset korvaten ne uusilla. Sen lisäksi paranneltiin vieläkin aseistusta, vaikka se jo ennestään oli kerrassaan ylivoimainen. Junat hinasivat päivät päästään ammuksia ja muonaa, niin että sitä vähitellen karttui Raudun asemalle suunnattomat varastot.

Näin valmistautuneena aloitti vihollinen maaliskuun toisen viikon alussa toisen suuren hyökkäyssarjan, jota jatkettiin viikon päivät läpeensä hellittämättä. Vihollisen tykistö soitteli yötä päivää ja jalkaväki teki rynnäkköjä varhaisesta aamusta myöhään iltaan. Rynnäkköjen pysyvinä maaleina olivat edelleen kirkonkylä ja Leinikkälä, välistä vuorotellen, välistä molemmat yhtaikaa. Näitä rynnäkköjä tuettiin myös kiertoliikkeillä, jotka kuitenkin aina jäivät enemmän tai vähemmän tehottomiksi syystä, että vihollisilla oli vain hyvin vähän käytettävissään tottuneita suksimiehiä.

Koko tämän hyökkäyssarjan taistelut muuttuivatkin näin ollen verrattain yksitoikkoisiksi ja alkoivat saada asemasodan luonteen. Meikäläiset puolustautuivat aina samoissa juoksuhaudoissaan, jotka vähitellen oli saatu kutakuinkin menettelevään puolustuskuntoon, vaikka ne eivät voineetkaan missään suhteessa kilpailla venäläisten tiilillä vuorattujen varustusten kanssa. Nämä varustukset olivat siksi hyvin laitetut, että rynnäkköjensä väliajoilla vihollinen oli niissä täydellisesti turvassa, niin kauan kun meikäläisillä oli vain yksi ainoa tykki, joka sekin poti kroonillista ammuksien puutetta.

Vaihtelun vuoksi meikäläiset tässä yksitoikkoisessa väsyttävässä kamppailussa koettivat vielä tehdä viholliselle yllätyksiäkin, sikäli kun väsyneet joukot pieninä hengähdyshetkinä siihen kykenivät. Mm. tehtiin useampia partioretkiä radalle Raudun aseman eteläpuolelle. Välistä näillä retkillä ehdittiinkin hiukan rikkoa rataa, ennen kuin vihollisen panssarijuna ennätti hätään.

Radan tehoisa rikkominen oli kuitenkin hyvin vaikea tehtävä sen vuoksi, ettei koko Raudun aseman ja rajan välisellä taipaleella ole ainuttakaan siltaa. Etelään rajasta Inkerinmaan puolella sellaisia kyllä olisi ollut, mutta sinne saakka suunnatut partioretket olisivat pitäneet olla erittäin hyvin varustettuja, kun kaikki rajakylät olivat vihollisen miehittämiä. Näin ollen pysyikin vihollisen rautatieyhteys Pietarin ja Raudun välillä kutakuinkin häiriytymättömänä.

Kaikkein ikävin puoli tässä yhtämittaisessa, uuvuttavassa kamppailussa oli se, ettei meidän puolella miehistölle konsanaan voitu suoda edes lyhyempiä lepohetkiä. Rintamalinja oli siksi pitkä, että ne viitisensataa miestä, jotka meidän johdolla olivat Raudun rintamalla käytettävissä, hukkuivat kaikki näppiä nuollen yhtaikaa juoksuhautoihin. Ei jäänyt ainuttakaan miestä reserviin eikä minkäänlaisten äkkiyllätysten varalle. Aina olivat kaikki kortit pelissä viimeistä myöten.

Se sellainen kävisi ajanpitkään vanhoista veteraaneistakin kokoonpantujen joukkojen hermoille, saatikka sitten sellaisten kurjasti aseistettujen nuorukaisten, jotka olivat haalitut ryhmä sieltä toinen täältä ympäri Karjalan ja joille ei oltu voitu pitää minkäänlaisia yhteisiä harjoituksia. Aina täytyi saapuvat apujoukot lähettää Kiviniemestä sen tiensä tulisella kiireellä rintamalle; ei ollut milloinkaan aikaa ryhtyä niitä sen paremmin järjestelemään, niitä luokittelemaan. Sitä paitsi ei ollut oikeastaan päälliköitäkään, kenen alaisiksi niitä luokitella. Yleensäkin saatiin Karjalan rintamalla siinä suhteessa alkuaikoina tulla kokonaan omillaan toimeen, mutta varsinkin juuri Raudussa oli huutava puute sotilaallisen koulutuksen saaneista johtajavoimista. Tavallisista rivimiehistä täytyi leipoa päälliköt, ja valitettavasti nämäkin päälliköt vaihtuivat yhtenään, sillä mieshukka oli lakkaamatto-mien taistelujen riehuessa hyvin suuri, ja luonnollisesti täällä, kuten yleensä kaikkialla vihollisen kuulat niittivät aina runsaimman sadon johtajien keskuudesta.

Kaikesta huolimatta olisi vielä kestetty nurkumatta, jos edes miehistön vaatetus olisi ollut ankarien talvisäiden mukainen, mutta sellainen se ei suinkaan ollut. Useimmat miehet, tulivatpa ne sitten miltä maakunnan kolkalta hyvänsä, olivat kiireisessä lähdössä evästetyt sillä lohdullisella lupauksella, että ensimmäiselle lomalle päästään viikon, korkeintaan kahden perästä, kunhan on vain ehditty tiukimmasta alkumenosta selviytyä. Näihin lupauksiin luottaen tulivat useimmat rintamalle saapuvat osastot hyvin puutteellisin vaatevarustein, useimmilla miehillä vain yksi alusvaatekerta mukanaan. Kun sitten lomalupauksia ei voitukaan täyttää, eikä intendentuurikaan pitkiin aikoihin voinut minkäänlaista vaatevarustusten jakoa järjestää, muuttuivat nuo omissa kevyissä tamineissaan rintamalle saapuneet nuorukaisjoukot, vuorokaudet läpeensä talven kaikissa säissä rähmien, ennen pitkää oikeiksi ryysyläisjoukoiksi sanan täydellisimmässä merkityksessä. Alusvaatteet olivat liassa, niin että ihoon kiinni tarttuivat, päällysvaatteet aivan repaleina. Kengät särpivät suvella veden sisäänsä ja muuttuivat pakkasella jääpuikoiksi. Käsineitä ei ollut, puhumattakaan peitteistä tai muista ylellisyysesineistä.

Eipä ollut näin ollen kumma, jos mieliala alkoi vähitellen mennä lamaan, ja joukkojen taistelukunto alkoi vähitellen murtua ja epätoivo saada vallan. Vielä pidettiin kyllä hammasta purren yhtenään päälle tunkeva, monin kerroin ylivoimainen ja hyvin varustettu vihollinen aisoissa, mutta ei ollut ensinkään varmoja takeita, miten kauan sitä enää olisi jaksettu pitää.

Kaiken hyvän lisäksi haavoittui juuri näinä vaikeina päivinä kyvykäs ja miehistön miltei jumaloima jääkäri Läheniemi siksi vaikeasti jalkaan, että hänen täytyi pitemmäksi aikaa poistua rivistä. Masennusta tämä onnettomuus tuotti mieliin, kuka hyvänsä olisi ollut valmis oman elämänsä uhraamaan, jos Läheniemen Veikon koipi olisi sillä voitu terveeksi tehdä. Hänen johtoonsa luotettiin sokeasti silloinkin, kun kaikki näytti jo olevan hukassa. Siksi hänen poistumisensa oli korvaamaton tappio.

Vielä oli kuitenkin yksi mahti, joka piti Raudun rintamalla kamppailevien nuorukaisten mielialaa taistovireessä: Se oli sammumaton viha ryssiin. Tällä rintamalla oli vihollisen joukossa vain nimeksi suomalaisia, kaikki olivat parhaasta päästä venäläistä sotaväkeä. Ryssänkieli kaikui vihollisen rynnäkköjen aikaan aina komentokielenä, ryssäksi ulvoivat päällekäyvät laumat sotahuutojaan. Siksi käsitettiinkin Raudussa taistelu yksinomaan ja puhtaasti vapaustaisteluksi. Kysymyksessä oli ikivihollisen häätäminen synnyinmaan rajalta, rajaporttien suojeleminen sen hävittävältä hyökyaallolta. Monta kertaa olivat vuosisatojen vieriessä nämä samoilla seuduilla kylät poroksi palaneet, vainolainen viljapellot maahan tallannut ja asukkaat surmannut tai orjuuteen ryöstänyt. Miltei joka kumpuun, joka mäennyppylään Raudussa liittyi muistoja näistä taisteluista. Ja nyt oli taas taisteltava samaa vihollista vastaan.

Se teki vähitellen aremmistakin sankareita. Nekin rajaseudun nuorukaiset, jotka alussa olivat tulleet vastahakoisesti lippujen alle, muuttuivat pelottaviksi sotureiksi, kun näkivät kotiseutunsa kylien palavan, kirkkojen tuhoutuvan vanhan ikivihollisen tulikuulista. Ei ollut enää kysymys mistään kotoisten kapinoitsijain aisoissa pitämisestä, niille lainkunnioituksen aakkosten opettamisesta. Oli kysymys sulun panemisesta ryöstävien ja hävittä-vien venäläislaumojen tielle. Sillä sululla täytyi joka miehen seistä paikallaan tai kaatua, muuta vaihtoehtoa ei ollut.

Mutta vihollinen käsitti myös, ettei paljas sankaruus ajan pitkään voi meikäläisiä ylläpitää. Venäläiset näkivät oman ylivoimaisuutensa sekä miehistöön että aseistukseen nähden, he näkivät, että meidän puolella olivat aina samat joukot tulessa kehnoine varusteineen. He arvelivat, että tämän sulun on pakko murtua, kun pusketaan hellittämättä, vastustajalle hetkisenkään lepoa antamatta. Ja venäläiset laskivat kiistämättä oikein. Se sulku tärppi tosiaan jo aivan murtumisen rajoilla.

Sellainen oli tilanne Raudun rintamalla maaliskuun puolivälissä, jolloin everstiluutnantti Elfvengren sai käsiinsä tämän rintaman ylijohdon.