takaisin edelliselle sivulle

Kiinnostus perinteisiin asuihin virisi samanaikaisesti suomalaisen kansallishengen ja kansallisromantiikan nousun kanssa 1800-luvun lopulla. Esimerkiksi ylioppilaat kesäisin kiersivät maata ja keräsivät kansantieteellistä aineistoa. Usein heille kelpasivat molemmat, sekä tavarat että runot. Kokoelmat on tallennettu Kansallisarkistoon ja Kansanrunousarkistoon.

Ne lähtökohdat, joista kansallispukuja on eriaikoina kehitetty tai muokattu, ovat olleet erilaisia. Näkemykset ovat synnyttäneet myös ristiriitoja kansallispukuharrastajien keskuudessa. On hyvä muistaa, etteivät entisaikojen naiset pukeutuneet täysin samanlaisiin asuihin, vaan jokainen toteutti paikallista tapaa varojensa ja kykyjensä mukaan.

Kannaksen Karjalasta on tallennettu melko paljon esineistöä, joka liittyy naisten pukeutumiseen. Miesten osalta on koko maassa kerättyä tietoa huomattavasti vähemmän. Karjalan maantieteellinen asema idän ja lännen välissä vaikutti myös pukeutumiseen. Läntiset muotivirtaukset, jotka siirtyivät porvariston kautta myös talonpoikaisyhteisöihin, saavuttivat karjalaiset melko myöhään. Äyrämöispuvut olivat 1800-luvulla muuta Karjalaa vielä vanhoollisimpia ja omalaimaisimpia.

Vanhaa tietoutta vaateparresta Raudun ja Sakkolan seudulta sisältyy Sakkolassa vuosina 1885-1889 toimineen pastori Adolf Neoviuksen keräämään murresanastoon. Hänen mukaansa siellä esiintyi sekä sinisiä, punaisia että mustia hartuushameita. Siniset värjättiin kaupasta ostetulla sinihiilellä eli indigolla, punaiset olivat vanhoollisempia, mataranpunaisia, mutta mustia hameita pidettiin näitä toisia juhlavampina.

Jo aikaisemmin oli G.W.Edlundin kustantamana vuonna 1863 ilmestynyt vihko Suomalaisia kansanpukuja, jossa kuvattiin myös Sakkolassa käytettäviä asuja. Kansallisromantiikan voimistuessa lisääntyi mielenkiinto myös kansallispukuihin ja niitä selvitti mm. tohtori U.T.Sirelius julkaisussaan Karjalan Kirja. Vuonna 1913 Theodor Schvindt aloitti kirjasarjaksi aiotun Suomen Kansan Pukuja, mutta sarjan ainoaksi julkaistuksi jäi osa I Karjala. Schvindtin julkaisi kirjassaan on piirrokset Rautu-Sakkola puvun paidasta ja sen osista, hameen hartuuksista, kostulista ja viitasta.

Suomen Käsityön Ystävät (perustettu vuonna 1879) valmisti vuonna 1885 puvut kahdeksalle neitoselle, jotka luovuttivat nelihankaisen soutuveneen keisarinnalle. Kansallispukuja tarvittiin näytöksissä ja niiden toteuttaminen oli vielä 1800-luvulla jokaisen tekijän mukainen, sillä ohjeita oli vähän. Aikakauslehti Koti ja Yhteiskunta oli vuonna 1898 julkaissut Th.Schvindtin laatimia ohjeita eräiden kansallispukujen ohjeista.

Suomalaisen Kansantanssin Ystävät (perustettu vuonna 1901) käytti kansallispukuja esiintymisasuinaan ja levitti siten tietoutta myös niistä kansallisina tunnusmerkkeinä.

Vuosisadan vaihteessa keskusteltiin kansallispukujen keventämisestä ja muokkaamisesta paremmin ajanmukaisiksi, esimerkiksi materiaalien ja ompelutapojen puolesta. Olihan koneet mullistaneet elämäämme muutenkin. Kansallispukujen teollinentuotanto vaati myös onnistuakseen muutoksia valmistusmenetelmissä.

Tietoa Rautu-Sakkola -puvun versioista saa Vuorelmalta, Suomen kansallispukuneuvostosta, Suomen kansallispukukeskuksesta, Wetterhoffilta, Käsi- ja taideteollisuusyhdistyksistä ja kirjallisuudesta.

Tyyni Vahter kokosi vuonna 1948 Kansallismuseon aineiston mukaan nykyään monella käytössä olevan puvun. Pukuun kuuluu hartuushame, rekkopaita, esiliina ja päähineinä joko säppäili tai harakka eli sorokka.

Auli Ilmola on tutkinut ja valmistanut hartuushameesta mallikappaleen lopputyönäyteenä Kuopion käsi- ja taideteollisuusakatemiaan. Malli on hyväksytty kansallispukuraadissa 16.2.1984. Raadin hyväksymiä ovat myös paljinsolki (Kalevi Kurtén, 1985) ja hunnun sitomisalusta eli pulvana (Leena Pursiainen ja Jouko Nikamaa, 1987).

Käsi- ja taideteollisuusyhdistykset eripuolilla Suomea ohjaavat kansallispukujen valmistamista. Yhdistysten kansallispukuvastaavat noudattavat usein Auli Ilmolan aikanaan laatimia ohjeita Rautu-Sakkola kansallispuvun valmistamisessa. Yksityiset kansallispukutaitajat ovat Kansallispukuneuvoston kouluttamia ja he tekevät asuja sekä koneommellen että perinteisin menetelmin käsin.

Valmistustapojen erilaisuus vaikuttaa pukujen ilmeeseen. Käytetyt muunnelmat, hartuushame voi olla mataranpunainen raidallisella rimpsulla (liiviosuus sininen) tai sininen punaisella rimpsulla (liiviosuus punainen), tekevät puvusta erinäköisen. Esiliina voi olla valkaisematon tai valkea ja päälysvaate vaippa tai kostuli. Erilaisissa päähineissä sekä niiden käytötavoissa monimuotoisuus lisääntyy.

Tosiasia on, etteivät esiäitimme kulkeneet kaikki samanlaisissa puvuissa, vaan vaatteisiin vaikuttivat monet tekijät. Larin Paraskekin lainasi tarvittaessa vaatteita ja niiden osia, kun joutui laulamaan herroille. Monimuotoisuus ei ole tuomittavaa, vaan kaikki puvun muunnelmat ovat oikeita, omalle ajalleen tyypillisiä ratkaisuja.

Karjalaisia kansallispukuja -kirjassa Leena Pursiainen määrittelee kansallispuvun seuraavasti:
Kansallispuvulla tarkoitetaan jäljennettyä tai uudelleen koottua talonpoikasväestön 1700-1800 -luvun juhlapukua, jonka käyttö korostaa yhteenkuuluvuutta menneisyyden ja tietyn paikkakunnan tai väestöryhmän kanssa. Malleina ovat museoihin kerätyt vaatekappaleet. Suunnittelijoina pukuhistoriallisiin lähteisiin perehtyneet kansanpukujen tutkijat. Kansallispuku perustuu kotiteollisuuteen ja puvulle arvoa antavaan perinteiseen käsityöhön. Asun eri osien on kuuluttava pukuhistoriallisesti samaan aikakauteen.